Pelko ja viha politiikassa

Neljä vuotta ja 62 blogikirjoitusta sitten, tammikuussa 2012 presidentinvaalit sysäsivät minut kirjoittamaan ensimmäisen P niinkuin politiikka -blogini. Olen yhä sitä mieltä, että "Pöö - ei ole mitään pelättävää" on tärkeä viesti, vaikka jotain pelättävää olisikin.

Keskimäärin puolentoista blogin kuukausivauhtia edenneen bloggaamisen myötä huomaan, että pelko, viha ja epäluulo ovat politiikan teemoina tulleet koko ajan tärkeämmiksi pohdinnan aiheiksi.

Kansa pelkää muutoksia ja muuttajia. Poliitikot ja puolueet pelkäävät kansaa. Kansalliset populistit EU-yhteistyössä ja erikseen sekä venäläistaustaiset disinformaatiohyökkääjät myös edellisiä hyväksikäyttäen heittävät bensaa liekkeihin. Siinä on pelonkehä pohdittavaksi.

Europopulistit etenivät puolitoista vuotta sitten eurovaaleissa ja Le Pen varjostaa Ranskan tulevia presidentinvaaleja. Britannia tuskailee populistien paineessa tehdyn kansanäänestyspäätöksen kanssa. Suomessa puhutaan vihapuheesta ja someraivosta, joka leimahtaa lähes jokaisesta väärinymmärretystä viestistä.

Lisäksi on terrorismi. Pelko on hiipinyt omaan arkiympäristööni Pariisin viimevuotisten terrori-iskujen jälkeen. Pelkään tottuvani Brysselin kaduilla, asemilla ja EU-instituutioiden edessä partioiviin aseistettuihin sotilaisiin. Pelkään, että pelosta tulee uusi normaali.

Nämä todelliset ja kuvitteelliset, tahattomat ja tarkoitukselliset pelot ohjaavat politiikan suuntaa. Kansalaisvapauksia kuten vapaata liikkuvuutta ja oikeutta yksityisyyteen rajoitetaan turvallisuuden nimissä. Vastaavasti turvallisuuden vahvistamista vastustetaan edellisiin vedoten. Suuri kiista käydään ihmisten yhdenvertaisesta kohtelusta, jota avoin tai verhottu rasismi uhkaa.

Mutta pelko ei ole vain pahasta. Se voi ajaa tekemään myös sen mikä on välttämätöntä. Parlamentti ja neuvosto tekivät sovun matkustajatietorekisteristä (PNR) vajaat kolme viikkoa Pariisin terrori-iskujen jälkeen. Sovun edellytyksenä oli, että parlamentin vasemmisto lopetti esityksen vastustamisen. Merkitys kansalaisten yksityisyydelle on minimaallinen suhteessa turvallisuushyötyyn.

Useimmiten kuitenkin käy niin, että pelko lamauttaa. Olisiko jopa käynyt niin, että vastuullisten puolueitten maalaama uhkaava tilannekuva siitä, mitä Suomessa seuraa ellei rakenteellisia uudistuksia ja säästötoimia toteuteta, olisi myös vähän lamauttanut suomalaisia?

En ole eri mieltä hallituksen kanssa rakenneuudistusten tarpeesta, mutta ehkä politiikan olisi aika alkaa tarjota henkistä elvytystä ja sysätä pelkoa syrjään. Erityisesti Kokoomus on ollut hyvä puhumaan mahdollisuuksista. Sen pitäisi olla sitä edelleen.

Isommassa mittakaavassa pelon nousu asialistan määrittäjäksi tarkoittaa myös sitä, että pelon lietsomiseen on kiinnitetttävä vakavaa huomiota. Ketkä levittävät pelkoa, millä menetelmillä ja välineillä ja millaisin motiivein? Tämän tuominen näkyväksi tyhjentää ainakin osan pelon käyttövoimasta. Karhua pitää kutsua sen oikealla nimellä.

Siksi on tärkeää, että kansalaisyhteiskunta, viranomaiset ja tiedotusvälineet kiinnittävät huomiota muun muassa informaatiosotaan, väkivaltaa suosiviin ääriliikkeisiin ja muihin poliittista sekasortoa tavoitteleviin ilmiöihin ja toimijoihin.