Venäjä pelaa jo täysillä Ranskan vaaleissa

Venäläinen sanomalehti Izvestija julkaisi viikonloppuna Wikileaksin perustajan Julian Assangen haastattelun, jossa tämä kertoi, että on Ranskan vaaleihin on odotettavissa uusia paljastuksia. Assangen mukaan hänellä on kompromettoivaa aineistoa, joka koskee itsenäisenä ehdokkaana kampanjoivan Ranskan entisen talousministerin Emmanuel Macronin henkilökohtaista kirjeenvaihtoa silloisen ulkoministeri Hillary Clintonin kanssa.

Pari päivää myöhemmin Wikileaks julkaisi Clintonin kampanjapäällikön, John Podestan maileista hakkeroidun viestin, jossa Manuel Valls kutsuu Clintonin tai tämän edustajan pyöreän pöydän illalliselle eurooppalaisten poliittisten vaikuttajien kanssa, jossa yhtenä teemana on menestyksellisen poliittisen ja taloudellisen narratiivin kehittäminen oikeistoa ja populisteja vastaan. 

Jos tämä oli Assangen suuri paljastus, niin ohuissa kantimissa oli. Tärkeintä ei kuitenkaan ole sisältö vaan mielikuva, joka haastattelusta syntyi.

Assange ja Wikileaks toimivat Venäjän välineinä USA:n presidentinvaaleissa ja Ranskaa koskevat paljastukset ja niiden paisuttaminen ovat tälle luontevaa jatkoa.Tässä vaiheessa on paikallaan muistuttaa, että joukko Vihreitä Euroopan parlamentin jäseniä esitti taannoin Nobelin rauhanpalkinnon myöntämistä Assangelle.

Kiinnostaa huomata kuinka avoimesti ja peittelemättä Assange on juoksupojan asemaansa asettunut ja kuinka Venäjän informaatio-operaation kohteeksi on nyt valikoitu vaalien suosikiksi noussut Macron.

Republikaanien ehdokas Francois Fillon, joka näyttää nousseen Kremlin suosikkiehdokkaaksi, on käytännössä upottanut itsensä perheenjäsentensä palkkaamiseen liittyvään skandaaliin, jonka Marine Le Penin trollitehdas on brändännyt penelopegateksi. Sosialistien Benoit Hamon taas on muitten takana ja jos petraisi, niin ilmeisesti lasketaan epävarmuutta luovaksi ehdokkaaksi, jonka menestys ei olisi haitaksi epävakautta suosivalle Venäjälle. On siis oletettavaa, että Macron pysyy tulilinjalla.

Macronia vastaan on hyökätty muun muassa väittämällä, että hänellä on suhde  Ranskan radion johtajan Mathieu Galletin kanssa. Macron on kuitannut esitetyt väitteet huumorilla. Niiden alkuperää ei myöskään ole esitetty. Venäläinen Sputnik taas julkaisi uutisena, että varakas gay-lobby tukee Macronin kampanjaa. Juuret tähän väitteeseen oli napattu Republikaanien kansanedustajan ja Ranska-Venäjä -ystävyysryhmän vetäjän Nicolas Dhuicqin haastattelusta. 

Marine Le Pen itse taas näyttää väistävän oman skandaalinsa valheilla ja luottamalla kannattajiensa rajattomaan uskoon itseensä ja omaan puolueeseensa. Front National käytti muun muassa vastoin parlamentin sääntöjä varoja puoluetyöntekijöidensä palkkaukseen niin, että nyt parlamentti perii takaisin lähes 300 000 euron summaa. 

Samaisessa Izvestijan jutussa FN:n edustaja sanoo, että syynä on vain parlamentin entisen puhemiehen Martin Schulzin ja Marine Le Penin välinen riita, mikä on jälleen yksi paksu valhe. Uusimpana käänteenä Le Pen on haastanut Europarlamentinpääsihteerin Klaus Wellen ja EU:n petoksentorjuntaviraston OLAFin johtajanGiovanni Kesslerin oikeuteen vaatien heiltä symbolista yhden euron korvausta moraalisesta ja materiaalisesta vahingosta. Likainen kampanja on vasta alussa.


Lisäys 13.2.

Tämän päivän FT:ssä Macronin kampanjapäällikkö Richard Ferrand sanoo, että Venäjältä on tullut heille satoja ellei tuhansia hakkerointiyrityksiä ja että Russia Today ja Sputnik levittävät valheellisia tietoja.

Mitä peiliin katsomisesta pitäisi tietää

Brexitin jälkeen moni poliitikko, jopa joku pääministerikin, totesi, että ”EU:n on tullut aika katsoa peiliin”. Tätä sitten onkin hoettu. Ajatus on, että populistien voittokulku olisi oire niistä virheistä, joita EU-myönteisten poliitikkojen joukko Euroopan komissiossa, parlamentissa ja neuvostossa on tehnyt.

Jos virheitä on tehty, niin niitä ovat tämän mukaan siis olleet myös sellaiset lainsäädäntöesitykset, joilla on muun muassa rajoitettu ihmisille tai ympäristölle haitallisten aineitten valmistusta ja myyntiä. Virheitä on tehty, kun on estetty luomasta kansallisia kaupan esteitä Ja purettu entisiä, jolloin kuluttajien valinnan mahdollisuudet ovat kasvaneet. Virheitä ovat myös varmaan tutkimuksen ja innovaatioiden tai yhteisten infrastruktuuri-investointien rahoitus?

Sarkasmi sikseen, aivan oikeitakin virheitä on varmasti tehty, kuten tehdään aina politiikassa. Ylikansallisen politiikan eli tämän ns. toisen asteen politiikan erottaa kuitenkin kansallisesta politiikasta se, että sitä on helppo syyttää, mutta vaikea kiittää. Kehut satavat kansalliseen laariin, moitteet ylikansalliseen. Näin siksi, että kiitoksen keräämiseen parhaiten soveltuva kannusteyksikkö on nimeltään vaalipiiri.

Sitä paitsi jokaisessa EU:n päätöksessä loukataan jonkin eturyhmän etua, joka sen jälkeen on valmis kovaan ääneen todistamaan EU:n vääryydestä. Jos kalastaja syyttää unionia toimeentulonsa heikkenemisestä, kun se rajoittaa kalastusta, niin samaan aikaan ympäristöaktiivi syyttää sitä kalakantojen uhkaamisesta, kun se ei rajoita kalastusta tarpeeksi. Viimeisenä kalatiskillä kauppias ja kuluttaja yhdessä harmittelevat kohonneita hintoja ja syyttävät siitäkin EU:ta. Kukaan ei ole tyytyväinen, mutta asiat ovat silti paremmin kuin ilman sääntelyä, jolloin meret olisi jo aikaa sitten tyhjennetty.

Kompromissit, joista politiikkaa koostuu, ovat jonkun mielestä aina vääriä. Ne vievät liikaa ja antavat liian vähän.  Sitä paitsi politiikkaan kuuluu aina nurinaa, marinaa ja valitusta. Sitä kuuluu, vaikkei olisi mitään mistä marista. Juncker ja muut johtavat EU-poliitikot vastasivat EU:n liiallista sääntelyä koskevaan marinaan karsimalla komission esityksiä. Komission työohjelma eli lista tulevasta lainsäädännöstä on kuihtunut murto-osaan aiemmasta. Vähentynyt norminanto ei kuitenkaan saa kiitosta, koska sitä mitä ei ole, ei myöskään näe!  

Alankin epäillä, että politiikan sisällöllä on yhä heikompi yhteys politiikan suosioon ja puoluekannatukseen. Päätöksistä riippumaton kuohunta on lisääntynyt USA:ssa ja Euroopassa ja tätä kuohuntaa lietsovat ulkopuoliset tahot, joilla on intressi vaikuttaa ihmisten asenteisiin. 

Tarkoitushakuinen tyytymättömyys sopii eritoten Venäjän intressiin ja sen luomisesta on jo nyt kylliksi näyttöä. Erittelyksi riittäköön maininnat demokraattien sähköpostien hakkeroinnista, Front Nationalin ja muutaman muun populistipuolueen rahoituksesta ja toistuvasta valheellisten uutisten levittämisestä sekä somessa että valtiollisissa uutisvälineissä. Kaiken tämän yhteinen tarkoitus on luoda epävakautta avoimiin, demokraattisiin yhteiskuntiin. Seuraavat hyökkäykset nähdään vaaleihin valmistautuviin Saksaan ja Ranskaan.  

Peiliin katsominen, itsereflektio, ei tee pahaa kenellekään. Hyödyllisempää olisi kuitenkin katsoa ikkunasta ulos. Maisema ei ole kaunis.

Pakolaisvastaisuudessa näkyy sosialismin varjo

Pakolaiskriisi on tuonut uuden itä-länsi -jakolinjan  EU:n sisälle.  Unionin vanhat läntiset jäsenmaat hyväksyvät sitovan taakanjaon, kun taas uudet itäiset jäsenmaat haluaisivat mieluummin pitää maahanmuuttajat rajojensa ulkopuolella. Miksi ihmeessä?

Keski-Eurooppa oli aikanaan ennen toista maailmansotaa yhtä eurooppalaista piiriä, jota yhdisti ja pirstoi kauppa, kulttuuri, uskonnot ja kuningashuoneet. Jako maantieteellisten suuntien perusteella olisi olllut mielivaltainen, kun taustalla häämöttivät sellaisetkin tekijät kuin vaikkapa Habsburgit ja uskonsodat. Kaksi maailmansotaa repi ja raastoi sitä, mutta vasta toinen maailmansota rakensi rautaesiripun luoden keinotekoisen idän ja lännen. 

Lännessä pysyttiin demokraattisina, itään pakkosiirrettiin kansandemokratia. Siinä sosialistisessa pakkopaidassa maat suljettiin ja valtion rooliksi kääntyi omien kansalaisten valvonta ja tarkkailu. Nämä yhdessä murensivat kansalaisten luottamuksen sekä instituutioihin, mutta myös toisiinsa kun koskaan ei voinut tietää kuka oli salaisen poliisin ilmiantaja.  

Olen kysellyt asiaa viime päivinä useilta entisten sosialistimaiden asukkailta ja saanut epätieteellisellä otannalla vahvistusta näkemykselle luottamuksen puutteesta. Solidaarisuus oli ainoastaan puoluejohtajien juhlapuheessa ja kaikki tiesivät, että he valehtelivat. 

Valtio, jonka tehtävänä oli valvoa ja kontrolloida kansalaisiaan ei ansainnut missään määrin heidän luottamustaan. Kolikon toinen puoli oli, että tuotantovälineet omistavalta valtiolta sai vapaasti varastaa, kunhan ei jäänyt kiinni. Saman äskeisen epätieteellisen metodin tuloksena väitän, että omaisuuden lukitseminen on Euroopan entisissä sosialistimaissa yleisempää kuin niissä eurooppalaisissa maissa, joihin sosialismi ei onnistunut tunkeutumaan.

Yhdistystoiminta ja muu kansalaisyhteiskuntaan kuuluva ihmisten yhteistoiminta oli sosialismissa tiukasti valvottua, vakoiltua ja voimakkaasti rajoitettua - jopa käytännössä romutettua. Vapaata mediaa ei ollut. Eikä tietenkään vapaita vaaleja. 

Ihmisten välinen yhteistoiminta ja kommunikaatio, nämä kansalaisyhteiskunnan moottorit, muodostivat uhan kommunistisen puolueen yksinvallalle, joten nämä piti estää tai kahlita.

Uhan muodosti myös ihmisten liikkuvuus, joten se piti estää ja alistaa suunnitelmatalouden palvelijaksi, jossa ainoa liikkuvuus tapahtui silloin kun työvoimaa ohjattiin sinne missä sitä tarvittiin. Ulkomaanmatka oli mahdollista vain harvoille ja valituille ja kontaktit ulkomaailmaan, varsinkin läntiseen, olivat rajoitettuja.

Pahimmillaan valtio rajoitti liikkumista murhaamalla omia kansalaisiaan näiden yrittäessään paeta maasta.

Puolen vuosisadan kokemukset eivät pyyhkiydy pois neljännesvuosisadassa. Vasta sosialisminjälkeinen sukupolvi on tullut aikuisikään ja sekin kantaa vanhempiensa ja isovanhempiensa kautta osaa sosialismin taakasta mukanaan. Ennakkoluulot ja pelot ovat nimittäin vahvasti periytyviä.

Tällä taustalla on ymmärrettävää, että kansalaisten reaktio etäisistä maista tuleviin turvapaikanhakijoihin on suunnaton pelko. Hallitsevien poliitikkojen, jotka ovat huolissaan uudelleenvalinnastaan, on siinä tilanteessa liian helppoa antaa saman pelon ohjata omia päätöksiään. Jotkut jopa operoivat tällä pelolla, jolloin vaarana on, että se muuttuu vihaksi.

Huolestuttavasti osa pelonlietsonnasta tulee samasta suunnasta, josta sosialismi pakkolevitettiin sodanjälkeiseen Eurooppaan. Sekin on hyvä huomata.