Vastustajat vaivoinamme

"En tiedä, mutta vastustan", Jörö

Markkinoiden lainalaisuudet toimivat myös politiikassa. Sitä tarjotaan mistä on kysyntää.

Omalla mutumittarillani olen todennut, että politiikanvastaisuus on noussut vahvasti paitsi Suomessa myös koko Euroopassa. Yksi ja selkein todiste siitä on populististen liikkeiden nousu, joiden koko agenda perustuu vastustamiselle.

Vastustetaan Euroopan unionia, maahanmuuttoa ja tuoreimpana ilmiönä seksuaalivähemmistöjen tasa-arvoisia oikeuksia.

Muutoksen pelko on aina vahvempi voima kuin epävarman paremman tulevaisuuden odotus. Se tekee yleensä vastustamisesta kiilusilmäistä, joskus fanaattista, kun taas muutoksen ajaminen on siihen verrattuna lämmintä maitoa.

Vastustamisen logiikka on myös aina ollut opposition perusoikeus. Hallituksen esitykset ovat oppositiosta katsottuna aina absoluuttisesti vääriä. Jos vastustamisen eetos politiikassa kasvaa, niin luontaisesti se valuu myös hallituspuolueiden poliitikkoihin. Niin näkyy käyneen. Vastustetaan milloin sotea, milloin rakenneuudistuksia tai ylipäätään hallituskumppanin esityksiä. SDP:n riveihin on näemmä rekrytoitu yksi varapuheenjohtajakin vain vastustamaan Kokoomusta.  

Kun politiikkaa vastustetaan, niin osasta poliitikkojakin tulee vääjäämättä politiikanvastustajia. Aina he vain eivät sitä itse huomaa. Jotkut taas huomaavat ja käyttävät markkinatilanteen hyväkseen. En tiedä kumpi on pahempi.

Mikael Jungner puhui blogissaan hallituksen voimattomuudesta ongelmien ratkaisuun ja palauttaa sen pakosta syntyneen hallituspohjan syyksi. Hallituspohjan ongelmasta ovat lausuneet myös pääministerit Jyrki Katainen ja Alexander Stubb sekä presidentti Sauli Niinistö. Karjalaisen päätoimittaja Pasi Koivumaa jopa pohtii, syöksikö Niinistö lausunnollaan Kokoomuksen alamäkeen.

Olen samaa mieltä hallituksen voimattomuudesta ja myös siitä, että tuloksettomuus näkyy pääministeripuolueen kannatuksessa. Mutta olen myös sitä mieltä, että en usko opposition pystyvän yhtään parempaan.

Olen kuullut kyllä Juha Sipilän esittämiä muutamia hajaheittoja, mutten kokonaista ja koherenttia pohdintaa siitä mikä olisi hänen visionsa kymmenen vuoden päässä olevasta Suomesta. Timo Soinilta en tätä edes odota. Tavoitteistaan hiljainen oppositio kasvaa hallituspuolueiden vastustuksen kustannuksella.

Hallituksen voimattomuuden sijaan tai pitääkin miettiä koko politiikan voimattomuutta. Ensimmäisenä mieleen nousee kriisitietoisuuden puute. 90-luvun laman aikana talouden syöksykierre oli nopea, näkyvä ja vahva, mutta edes se ei riittänyt kattavan kriisitietoisuuden luomiseen. Iiro Viinanen kirjoittaa päiväkirjoissaan kuinka muutamat ministerit viikko toisensa jälkeen, Mauri Pekkarinen etunenässä, esittivät toistuvasti menonlisäyksiä omiin vaalipiireihinsä, vaikka maan talous sukelsi niin, että olimme viittä vaille IMF:n sylissä.

Nyt kun Suomen talous on hiljaa lipunut taantumaan ja kun valtiovarainministeriökään ei enää vanhaan tapaan julista synkkyyden sanomaa, niin vain harvalla poliitikolla on kykyä ja uskallusta antaa realistinen tilannekuva ja siihen pohjautuva poliittinen toimintamalli. Uskallan väittää vähän puolueellisestikin, että kokoomuksessa tällaisia poliitikkoja on onneksi muita enemmän ja se näkyy valitettavasti kannatuksessa. Todenpuhujia maailma ei edelleenkään rakasta.  

Vastustamisen eetos on populismin peruskivi. Toinen peruskivi on tarkoitushakuisen virheellisesti, opportunistisesti rakennettu tilanneanalyysi. Silloin populistista opportunismia on sellainenkin ajattelu, että valtiolla on pohjaton rahasäkki.

Jos tämän suuntaiset pohjavirtaukset ovat kovin laajasti levinneet, niin tuskin on odotettavissa, että mikään enemmistöhallitus Suomessa pystyisi näinä aikoina yhtään parempaan kuin tämä nykyinen!

 

Hallituspohja yllättää aina

Moni meistä, jotka näimme kevään 2003 vaalikeskustelussa  Anneli Jäätteenmäen ja Paavo Lipposen yhteenoton, emme olisi voineet tuolloin uskoa, että Keskusta ja SDP muodostavat maahan seuraavan hallituksen. Niinpä vain kävi.

Pääministeri vaihtui, mutta hallituspohja pysyi ennallaan vaalikauden loppuun saakka.

Neljä vuotta myöhemmin kovin yleinen näkemys oli, että sama hallituspohja jatkaisi. Tosin sellainen varaus oli, että kokoomuksen pitää hallitukseen päästäkseen saada melkoinen voitto. Voitto tuli ja sen myötä porvarihallitus. Tulos ei ollut suuri yllätys, mutta ei myöskään ennakkokaavailujen suosituin hallituspohjaveikkaus.

Edelliset hallitusneuvottelut muistaa jokainen. Kuka olisi osannut ennustaa six-packin ennen vaaleja!

Kuluneen neljännesvuosisadan aikana vain vuonna 1999 muodostettu Lipposen kakkoshallitus oli sellainen, jonka pohjan politiikan ammattilaisten ja amatöörien enemmistö oli ennen vaaleja osannut arvata oikein.  Siinä Kokoomus ja SDP jatkoivat jo Lipposen ykkösen aikana alkanutta yhteistyötään.

Nyt viitisen kuukautta ennen vaaleja veikataan tulevaa hallituspohjaa kuumeisesti. Puolueiden linjanvedot viittaisivat porvarihallitukseen, arvioi moni pätevä politiikan seurannan ammattilainen.  En kiistä argumentteja. Totean vain, että päteviä argumentteja on esitetty punamultapohjallekin.

Sen perusteella kuinka vähän linjanvetoja olen kuullut Timo Soinilta, voisin päätellä, että asiakysymyksillä hän ei ainakaan tällä kertaa sulje Perussuomalaisia ulos hallituksesta.  Persujen kannatus on siinä määrin hiipuva, että ensi kevät on Soinin viimeinen ministerisauma. Kovin helposti hän ei sitä jätä käyttämättä. Niinpä kaikki ne hallituspohjat, joissa persut ovat mukana, ovat myös vakavia vaihtoehtoja.

Ja aina on sekin mahdollisuus, että nykyinen pohja jatkaisi. Jokaisessa hallituksessa on myös jatkuvuuden dynamiikkaa, vaikka erottavat tekijät olisivatkin ulospäin näkyvämpiä.

Tarinan opetus on, että spekulointi on politiikan suola ja sokeri. Sitä ei kuitenkaan pidä ottaa liian vakavasti, sillä pääruoka on yleensä yllätys. Ja vaikka kliseeltä kuullostaakin, niin vaalit ratkaisevat.

Menneiden yllätysten logiikka heijastaa kuitenkin aika pitkälle vaalivoittojen ja vaalitappioiden logiikkaa. Poikkeamia ovat ne, jotka haluavat oppositioon ihan itse, vaikkei vaalitulos siihen pakottaisi. Niin teki SDP Harri Holkerin hallituksen jälkeen ja niin tekivät perussuomalaiset viime vaalien jälkeen.

Sijoitusrahastokauppiaat joutuvat sanomaan, että mennyt kehitys ei ole tae tulevasta. Politiikan menneet yllätykset eivät takaa, että sellainen tulisi huhtikuun 2015 vaaleissa, mutta jos itse jonkun puolesta veikkaisin, niin sen puolesta, että veikkaukset menevät mönkään.

Pienyrittäjän paras olisi demarin etu

Helsingin pörssissä olevista kaupan alan yhtiöistä Verkkokauppa.com on ainoa, jonka tulos on tänä vuonna kohentunut, kertoi Kauppalehti elokuun puolivälissä.  S-ryhmän, K-ryhmän ja eritoten Stockmannin vaikeuksista kerrottiin laajasti samassa lehdessä ja syyksi nostetaan yleinen talouskehitys.  Kaupan ala ei myöskään odota lähitulevaisuudessa näkymien paranevan.

Verkkokauppa sen sijaan kasvaa. 2012 verkkokaupan osuus kaikesta vähittäiskaupasta Suomessa oli arviolta 6,1 prosenttia ja kasvu kaksi prosenttia. Vertailun vuoksi EU:n kasvuluku oli peräti 18 prosenttia ja Pohjois-Euroopan 15,1 prosenttia. Näin kertoo E-Commerce Europen kesällä julkistettu raportti.

Luvuista voi arvata, että verkkokauppa on jo syönyt perinteistä kauppaa. Valistunut veikkaus on, että trendi kiihtyy. Viidennes suomalaisesta verkkokaupasta oli kulutuselektroniikkaa ja sen osuus varmasti kasvaa edelleen. Digitalisoituminen söi jo valokuvausliikkeet ja levykaupat, ovatko kirjakaupat seuraavana vuorossa?

Yhdysvalloissa huomattava osa ostoskeskuksista on jo tyhjentynyt verkkokaupan vaikutuksesta. Samalla perinteisessä vähittäiskaupassa toiminta tehostuu. Itsepalvelukassat yleistyvät hitaasti mutta varmasti ja automaatio etenee varaston puolella, jolloin suuremmat yksiköt toimivat pienemmällä henkilömäärällä. Tämä tarkoittaa, että teollisuuden kohtaama rakennemuutos on tulossa kaupan alalle.

Kysymys kuuluu, mitä tästä seuraa politiikalle ja miten se liittyy demareihin ja pienyrittäjyyteen?

No siten vain, että vuosikaudet suomalaisessa politiikassa on puhuttu siirtymisestä palveluyhteiskuntaan ja siinä palveluyhteiskunnassa on tuijotettu kovin paljon erityisesti kaupan kasvuun ja toiseksi erilaisten hoivapalvelujen kasvuun.

Mutta huonolta näyttää. Verkkokauppa ja tekniikan muutos vie kaupan työpaikat. En laskisi myöskään hoivapalvelujen työllistävän vaikutuksen varaan. Seuraava haaste on nimittäin sen pohtiminen miten ihmiset voivat hoitaa itsensä ja toisensa vähemmällä työvoimalla. Esimerkiksi erilaiset Ehealth-sovellukset voivat säästää potilaiden aikaa ja vaivaa, mutta myös työvoimaa!

 

Entä sitten? Miten tämä edelleenkään liittyy pienyrittäjiin ja demareihin.

Ihan vain siten, että kun työmarkkinat muuttuvat ja perinteisiltä naisvaltaisilta demarialoilta lähtee työpaikkoja, niin korvaavat työpaikat eivät löydy perinteiseltä julkiselta sektorilta, joka sekin joutuu vähentämään työvoimaansa. Palveluissa tapahtuu se, mikä savupiipputeollisuudessa tapahtui jo aiemmin.

Yhä useamman ihmisen työ löytyy yhden ihmisen pienyrityksistä itsensä työllistämisen kautta. Näissä mikroyrityksissä tarjotaan erilaisia palveluita sekä yksityisille että yrityksille, niissä voidaan tehdä erilaista luovaa työtä ja vaikkapa käydä samalla pienimuotoista erikoistuotteiden kauppaa. Mutta kuten sosiaalipolitiikan professori Pertti Koistinen tänään Ylen haastattelussa sanoo, nämä mikroyrittäjät voivat vain haaveilla samanlaisesta sosiaaliturvasta mikä palkansaajalla on.

Reippaan vuosiflunssan kouriin joutuvat pienyrittäjä ei karenssisääntöjen vuoksi saa sairauspäivärahaa vaikka menettää tulonsa. Työttömäksi jäävä pienyrittäjä voi jälleen reilun karenssin jälkeen päästä peruspäivärahalle. Eläkemaksuja ei kannata maksaa kuin alimman minimin mukaan, koska jokainen euro on poissa omasta päivittäisestä kulutuksesta. Jokainen vietetty lomapäivä maksaa menetetyn yrittäjätulon verran.  Tätä se käytännössä on. Ja jos tähän halutaan parannusta, niin jokaisen parannuksen maksaa joku muu, sillä pienituloisen mikroyrittäjän kassasta ei enempää rahaa liikene.

En epäile hetkeäkään etteivätkö suuret porvaripuolueet ymmärtäisi näitä ongelmia. Yhteiskunnassa, jossa työelämään liittyvät muutokset on kytketty niin vahvasti työmarkkinajärjestöjen yhteiseen mielipiteeseen, on kuitenkin turha luulla, että merkittäviä muutoksia syntyisi, ellei myös SDP näe tätä ongelmaa ja ole valmis etsimään siihen ratkaisuja. Siksi demareiden kanta on tärkeä.

Toinen syy on sitten se, että en minä ainakaan usko, että tämä yhteiskunta siitä paranee, jos demareiden äänet valuvat populistipuolueille, joihin myös suomalaisen laitavasemmiston lasken.  Joten ryhtykää vain toimeen, ei se ole Kokoomukselta pois, jos muutkin ymmärtävät yrittäjien ongelmia.

Paras on hyvän vihollinen eli miten normihaukka kesytetään

Otetaan sepitetty esimerkki. Maailmassa on epäkohta. Joku on saanut ruokamyrkytyksen laitosruuasta. Alkaa keskustelu. Politiikka haluaa ratkaista asian ja kysyy neuvoa asiantuntijalta. Asiantuntijana toimiva viranomainen kertoo, että työntekijöiden on noudatettava hygieniavaatimuksia ja ruoka on säilytettävä tietyssä lämpötilassa, jotta moinen ei toistuisi. Asia etenee ja lopulta politiikka hyväksyy suosituksen normiksi.

Aikaa kuluu, kaikki yrittävät noudattaa normia ja kaikki on hyvin. Sitten havaitaan pari uutta epäkohtaa: Suomessa on köyhiä ja laitosruokaa jää yli. Ongelmat kohtaavat ja auttavat toisiaan. Jaetaan laitoskeittiöistä ylijäävää ruokaa päivän päätteeksi köyhille.

Edellisen ongelman ratkaisusta tulee kuitenkin este uuden ongelman ratkaisulle. Normiksi asetettua lämpötilarajaa on vaikea noudattaa ja työläs valvoa. Sitä on kuitenkin noudatettava ja valvottava, koska muutoin viranomaiset syyllistyvät laittomaan toimintaa. Olkoonkin, että ruuan lämpötila ei olisi vaikuttanut alkuperäisiin ruokamyrkytyksiin.

Lopulta hyväntekeväisyydestä tulee niin työlästä ja hintavaa, että siitä luovutaan. Viedään ruoka taas biojätteisiin. Kukaan ei liene tyytyväinen, mutta normi täyttyy ja ruokamyrkytyksen riski on vältetty. 

Tarinan alkuosa on sepitettä, loppuosa on totta. Mutta koko mekanismin tunnemme politiikasta: yksi tavoite kieltää toisen.

Nopeasti googlattuja otsikoita kunnallisesta kieltämisestä:

Helsinki kieltää päiväkotilapsilta ksylitolipastillit
Miksi kaupunki kielsi kahvila-auton?
Läpiajopyöräily kiellettiin kokonaan hautausmaalla
Kaupunki kielsi päiväkotikuvaukset
Kaupunki kielsi onkimatojen kaivamisen

Jokaisella kiellolla saattaa kieltäjän näkökulmasta olla rationaalinen perustelu, joka kenties vielä perustuu normiin, jota tämän on tarkoitus valvoa. Tosin aika usein viranhaltija toimii myös varovaisuusperiaatteen mukaisesti niin, että hän itse tai hänen edustamansa taho ei ainakaan joutuisi vastuuseen, mikäli jotain menee pieleen.

Näin toimittiin Savonlinnassa viime talvena, jossa uimahallista kiellettiin avantoon meneminen siksi, että avantoa ja siellä kävijöiden turvallisuutta ei voinut valvoa. Näppärät avantouimarit ratkaisivat ongelman poistumalla kotiin kylpytakissa ilmoittaen, että ei kuulu kaupungille eikä sen liikuntatoimelle se käykö hän omalla kotimatkallaan avannossa vai ei. Sittemmin hölmöily loppui ja allasalueelta avannolle vievä ovi avattiin.

Parhaassa mahdollisessa maailmassa ylijäämäruuan lämpötila pidettäisiin normin rajoissa, jolloin ei olisi pienintäkään pelkoa, että myöhemmässä jakelussakin taatusti kukaan ei saisi ruokamyrkytystä. Parhaassa maailmassa uimahallin avantoa valvottaisiin, jottei kukaan hukkuisi - kuten siinä avannossa ei ole tähänkään mennessä hukkunut. Parhaassa maailmassa kaupunki maksaisi ksylitolipastillit ja lapset eivät hautaisi niitä tyynyjensä alle.

Tässä ainoassa maailmassa ei vain niin ole, että jokaisen pienenkin riskin torjuntaan kannattaisi käyttää yhteisiä resursseja. Avannossa kävijä ottaa riskin siitä, että ei sieltä enää nouse. Kadun ylittäjä ottaa suuremman riskin, mutta koska kadun ylittäminen on välttämätöntä toisin kuin avannossa uiminen, niin myös yhteiskunnan on kohtuullista turvata kadun ylittäminen suojatein ja liikennevaloin. 

Jos paras maailma on se, jossa riskit minimoidaan, niin saadaan maailma, jossa on kovin vähän sijaa hyville asioille. Siinä maailmassa ei ole sijaa tyhjiin venehalleihin järjestettäville kirpputoreille tai kahvila-autoon investoiville pienyrittäjille. Siinä maailmassa vastuu riskeistä ulkoistetaan yhteiskunnalle ja avantouinnistakin tulee exreme-laji.

***

Jos ainoa työkalu on vasara, niin kaikki ongelmat näyttävät nauloilta. Politiikassa on kaksi työkalua - valta kieltää tai sallia ja valta antaa rahaa. Poliitikko, joka ei käytä vasaraansa näyttää toimettomalta, joten kohdatessaan epäkohdan hän alkaa toimia rahan tai norminannon puolesta silloinkin kun olisi parasta olla tekemättä mitään.

Maailmassa, jossa ihmiset elävät turvallisuuden illuusiossa on poliitikon kuitenkin kovin vaikea sanoa, että ihmisenä olemiseen liittyy riskejä ja että politiikan keinoin ei ole tarkoituksenmukaista tasoittaa kaikkia kuoppia. Sellaisesta sanomisesta saa niskaansa aika helposti joko kovan ja välinpitämättömän tai laiskan ja saamattoman leiman.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vakuuttuneemmaksi tulen siitä, että politiikassa parempi on saamaton laiskurikin kuin tyhmä touhottaja. Moni ahkera normihaukka tekee paraikaa parasta maailmaa tavoitellessaan hyvän maailman toteutumisen kovin vaikeaksi.  

Koprolaalikko kirkkokuorossa?

Helsingin Sanomien gallup kertoi tänään kokoomuslaisittain iloisen uutisen. Pääministeripuolueen Kannatus 22,1 prosenttia. Selkeä ykkössija irtosi 2,2 prosenttiyksikön erolla kakkosena tulevaan Suomen keskustaan. Ero on suurempi kuin kyselyn virhemarginaali.

Huomattavaa on, että HS:n kannatuskyselyissä Kokoomuksen kannatus on noussut johdonmukaisesti koko kevään ja kesän ajan. Samaan aikaan toiseksi suurimman oppositiopuolueen  kannatus on kulkenut alaspäin kuin pelikuva. Se suurin oppositiopuolue on puolestaan lasketellut jo kymmenen kuukauden ajan.

Mutta katsotaan hetkinen kuinka keskustan kannatus on kehittynyt parin vuoden aikana ja mitä on tapahtunut. 2011 keskusta otti sellaisen rökäletappion, että se varmasti muistetaan pitkään. Ja niin kuin sekään ei olisi riittänyt, kannatus sukelsi vielä vaalienkin jälkeen.

Vuoden 2012 puoluekokouksessa ja Juha Sipilän valinnan jälkeen kannatus ampaisi jälleen ylös ja hetkeksi Keskusta nousi gallupkannatuksessaan suurimmaksi puolueeksi. Nousu taittui viime talvena ja helmikuusta alkaen puolueen parhaasta kannatuksesta on sulanut noin kaksi ja puoli prosenttiyksikköä.

Galluppien tulkinnassa varovaisuus on viisautta enkä väitä, että Keskustan kannatuskasvu olisi Sipilän ansiota. Toki uudella puheenjohtajalla on varmasti vaikutusta ollut, mutta osansa on ollut hallituksellakin. Ja tämä ihan vain siksi, että se on hallitus. Osa Perussuomalaisten puolella käyneistä kannattajista on niinikään oletettavasti palannut takaisin Keskustan kannattajiksi.

Mutta onpa niinkin, että jotain on kevään aikana tapahtunut Keskustan omassa tavassa tehdä politiikkaa. Saapa nähdä miten se on puolueen kannatukseen vaikuttanut. Esimerkkejä löytyisi monelta poliitikolta, mutta otetaan tähän nyt Sirkka-Liisa Anttila.

Oheiset otsikot ja sitaatit on julkaistu huhtikuun ja elokuun välillä ja ne ovat joko hänen suustaan tai hänen lausuntojensa uutisointeja:  

"Kokoomuksen puheenjohtajana voi pärjätä Twiittailemalla"

"Toimittajat syövät kokoomuksen kädestä"

"Anttila tylyttää kokoomusministereitä"

"Anttila tölvii kovin sanoin pääministeri Alexander Stubbia (kok)"

"Anttila ryöpytti kokoomusta maatalouden 141-tuesta"

Tölvii, tylyttää, ryöpyttää! Politiikka on totisesti kontaktilaji. Jos viitseliäisyyttä riittää, niin aika monilta keskustan poliitikoilta saa kevään ajalta kerättyä vastaavaa aineistoa. Ehkä Apollonkadun pimeyksissä on soppatykki, josta joku synkkä satraappi ammentaa sappea puolueen jaettavaksi.    

Mikael Jungner antoi tänään viisaasti vinkin poliitikoille "(Keskusta/Persut/SDP): Voitte jatkaa Kokoomuksen mäiskimistä kunnes Kokoomuksen kannatus on 25 prosenttia. Tai sitten ajaa omaa linjaa ja nousta suurimmaksi puolueeksi."

Alex Stubb puolestaan sanoi diplomaattisesti Ylelle, että suurimmalle puolueelle kritiikki on luonnonlaki, mutta tärkeintä on, että tekee asioita omalla tavalla ja on oma itsensä.

Molemmilla on viisautensa. Kritiikkiä tulee ja sitä pitää sietää, mutta viisas osaa keskittyä omaan tekemiseensä.  Se vain tuli mieleen, että jos sitten tölviminen, tylyttäminen ja ryöpyttäminen onkin jonkin puoleen tapa tehdä asioita ja olla oma itsensä. Että se toimii kuin koprolaalikko kirkkokuorossa - rumia sanoja tulee väkisinkin huudeltua laulun lomaan.

Vihreät ääriliikkeiden kelkassa?

Uuden europarlamentin kolme äänestystulosta kannattaa panna merkille. Kaksi viikoa sitten Martin Schulz äänestettiin parlamentin puhemieheksi 409 äänellä. Viime tiistaina Jean-Claude Juncker valittiin komission puheenjohtajaksi 422 äänellä.  Keskiviikkona Jyrki Katainen yhdessä kolmen muun ehdokkaan kanssa valittiin komissaareiksi 421 äänellä.

Äänestysluvut tarkoittavat sitä, että parlamentissa kansanpuolue EPP, sosialistit  S&D ja liberaalit ALDE muodostavat selkeän ja voittoisan enemmistön. Samalla parlamenttiin on muodostunut selkeä oppositio, jossa ovat äärivasemmisto, äärioikeisto, euroskeptikot, sitoutumattomat ja – vihreät!

Mielenkiintoinen viiteryhmä Vihreille, joiden linjaukset ovat yleensä olleet Eurooppamyönteisiä.

Vihreiden saksalainen Sven Giegold arvosteli Kataisen linjaa liian yksipuoliseksi ja hän totesi puheenvuorossaan talous- ja raha-asiainvaliokunta ECONissa negatiivissävyisesti, että ”2012 pyysitte, että Kreikalle ei annettaisi enää lisäaikaa ja vastustitte voimakkaasti eurobondeja ja kaikkea velan yhteismitallisuutta ja kannatitte säästöjä. ”

En tiedä huomasivatko Euroopan Vihreät, että heidän oma suomalainen jäsenpuolueensa oli ja on hallituksessa, joka on hyväksynyt nuo kaikki Giegoldin listaamat linjaukset. En ole myöskään huomannut että Suomen Vihreät olisivat puolustaneet oman hallituksensa komissaariehdokasta, jota vastaan Europarlamentin Vihreät asettuivat ECONissa. - Päinvastoin parlamentin äänestyksessä Vihreiden Heidi Hautala äänesti tyhjää!!

Olen niin ikään ihmetellyt viime aikoina sitä ärhäkkyyttä, jolla hallituskumppanin edustaja on puolustanut parlamentin valiokuntien johtopaikkoja vaille jääneitä ääripuolueita. Demokratiaan kuuluu enemmistön tahto, joten sen noudattaminen tuskin on epädemokraattista! En ymmärrä myöskään mitä ihmeellistä on siinä, että ne, jotka ovat etukäteen selvästi ilmoittaneet vastustavansa EU-instituutioita, parlamentti mukaan luettuna, jätetään valitsematta valiokuntien johtoon.  

En viitsi tarkemmin miettiä mitä motiiveja jaetun pahan mielen taustalta löytyy, mutta jos oireilu jatkuu, niin voisi olla hyväksi miettiä asiaa myös hallitusyhteistyön toimivuuden näkökulmasta. Sitäkin tietysti voisi kysyä, missä ovat olleet suomalaiset keskustalaiset keskustelusta, jossa on arvosteltu menettelyä, jonka hyötyjänä oli nimenomaan ALDE.

Parlamentissa näyttää kuitenkin siltä, että on muodostunut vakaa enemmistö kolmesta vastuullisesta ryhmästä ja pääosin eriasteisten populistien ja ääriliikkeiden kansoittama kirjava oppositio. Vihreät näyttävät paikkansa valinneen.

(korjattu komissaariäänestystä koskeva tieto. Toisin kuin henkilövaaleissa yleensä, ei kyseessä ollutkaan salainen lippuäänestys)

Cameronin silly party

Brittikonservatiivien puheenjohtaja David Cameronin puheenjohtajataipaleen perusteella voisi kirjoittaa oppikirjan siitä miten vaikutusvalta menetetään ja kuinka vakavalle puolueelle hankitaan vähemmän vakava maine.

Cameron nousi valtaan antamalla lupauksen puolueensa takapenkkiläisille siitä, että hän vie oman meppiryhmänsä eroon keskustaoikeistolaisesta EPP:stä vuoden 2009 vaalien jälkeen. Cameron täytti lupauksensa ja onnistui perustamaan konservatiivisen ECR-ryhmän parlamenttiin.

Viime kaudella ECR toimi parlamentissa yhdessä muiden vastuullisten ja rakentavien ryhmien kanssa, mutta selvästi pienemmällä vaikutusvallalla kuin vaikkapa neljänneksi suurin ryhmä Vihreät. Votewatchin selvityksen mukaan ECR voitti noin 55 prosenttia parlamentin äänestyksistä, kun Vihreät voittivat yli 80 prosenttia. Vaikutusvaltaisin ryhmä oli EPP, joka  voitti lähes 90 prosenttia kaikista äänestyksistä.

Ainakin symboliarvoltaan brittikonservatiivien tärkeimmäksi asiaksi viime kaudella muodostui pankkiirien bonusten puolustaminen. Yksi finanssikriisin alkutekijöistä oli rahastosijoittajien ottamat valtaisat riskit, jotka alkoivat horjuttaa rahalaitoksia. Kannusteena riskinottoon toimivat pankkiirien huikeiksi kasvaneet bonukset. Näille bonuksille haluttiin katto ja sille oli myös parlamentissa vahva kannustus.

Kun päätösjuna oli jo kovassa vauhdissa, havahtui Cameron Cityn pankkiirien lobbaukseen ja ryhtyi vastustamaan bonuskattoa vain huomatakseen, että pienellä parlamenttiryhmällä ei asiaan ollut juurikaan vaikutusvaltaa. Konservatiivien liituraitapankkiirit hävisivät sen erän, mutta vaikutusvallan väheneminen sen kuin jatkui.

Toukokuun eurovaaleissa brittikonservatiivit hävisivät EFD-ryhmään kuuluvalle EU-vastaiselle UKIPille. Sen ainoa onni oli, että EFD menetti sen verran paikkoja muualla, että ryhmä ei enää täytä parlamentin vaatimusta siitä, että ryhmässä on oltava jäseniä vähintään seitsemästä jäsenmaasta. ECR käytti tilaisuutta hyväkseen ja houkutteli EFDstä mukaansa Perussuomalaiset ja Morten Messerschmidtin EU-vastaisen Tanskan kansanpuolueen. Samalla brittikonservatiivit sinetöivät pahimman kilpailijansa UKIPin jäämisen vaille valtaa eli joko sitoutumattomien joukkoon tai epämieluisaan liittoon Marine Le Penin kanssa.

Nokkelalta vaikuttava valtapolitiikka voi kuitenkin johtaa oman vallan vähenemiseen.  Kun ECR ankkuroituu tiukemmin EU-vastaisiin populistipuolueisiin, se samalla asemoi itsensä parlamentin häiriköiden joukkoon, joka joutuu tinkimään ryhmäkurista ja jonka äänestyskäyttäytymisestä tulee näin epävarmempaa. Brittikonservatiivien sisällä nousseesta kritiikistä päätellen tarkimmat ovat jo huomanneet riskit, joihin kuuluu myös ryhmän uusien jäsenten aiemmat rasismiin liittyvät tuomiot. 

Samaan aikaan toisaalla David Cameron kiertää vastustamassa Jean-Claude Junckerin valintaa komission puheenjohtajaksi. Kampanjassaan hän täyttää tehtävää, jonka taas kerran Toryjen takapenkkiläiset ja brittilehdistö ovat hänelle asettaneet. Näin siitä huolimatta, että Junckerin viiden kohdan ohjelmasta neljä palvelee selkeästi Britannian etua ja neljännen, rahaliittoa koskevan pointin, ei Brittejä pitäisi huolettaa.

Mikäli Cameron onnistuu keräämään ympärilleen blokkaavan vähemmistön, jolla estetään Junckerin nimitys, hän samalla on lähellä institutionaalisen kriisin käynnistämistä. Parlamentin henki on nimittäin sellainen, että henkilö, joka ei ole ollut kärkiehdokkaan asemassa eurovaaleissa, palautetaan neuvostoon kitkerien saatesanojen kera.

Kuusi-seitsemän vuotta sitten tein juttua Cameronista ja Brittikonservatiiveista ja tuohon juttuun kysyin kommentteja myös toukokuun vaaleissa pudonneelta liberaalimeppi Andrew Duffilta. 

Muiden kommenttien ohella Duff mainitsi konservatiiveista, että "we call them a silly party". Silloin otin kommentin vastustajan normaalina propagandana.  Nyt kun katson konservatiivien edesottamuksia, niin Cameron on todella tehnyt parhaansa ansaitakseen puolueelleen tämän nimityksen.