Aikaa kuluu,
kaikki yrittävät noudattaa normia ja kaikki on hyvin. Sitten havaitaan pari
uutta epäkohtaa: Suomessa on köyhiä ja laitosruokaa jää yli. Ongelmat kohtaavat
ja auttavat toisiaan. Jaetaan laitoskeittiöistä ylijäävää ruokaa päivän
päätteeksi köyhille.
Edellisen
ongelman ratkaisusta tulee kuitenkin este uuden ongelman ratkaisulle. Normiksi
asetettua lämpötilarajaa on vaikea noudattaa ja työläs valvoa. Sitä on
kuitenkin noudatettava ja valvottava, koska muutoin viranomaiset syyllistyvät
laittomaan toimintaa. Olkoonkin, että ruuan lämpötila ei olisi vaikuttanut
alkuperäisiin ruokamyrkytyksiin.
Lopulta
hyväntekeväisyydestä tulee niin työlästä ja hintavaa, että siitä luovutaan.
Viedään ruoka taas biojätteisiin. Kukaan ei liene tyytyväinen, mutta normi
täyttyy ja ruokamyrkytyksen riski on vältetty.
Tarinan alkuosa
on sepitettä, loppuosa on totta. Mutta koko mekanismin tunnemme politiikasta:
yksi tavoite kieltää toisen.
Nopeasti
googlattuja otsikoita kunnallisesta kieltämisestä:
Helsinki kieltää
päiväkotilapsilta ksylitolipastillitMiksi kaupunki kielsi kahvila-auton?
Läpiajopyöräily kiellettiin kokonaan hautausmaalla
Kaupunki kielsi päiväkotikuvaukset
Kaupunki kielsi onkimatojen kaivamisen
Jokaisella
kiellolla saattaa kieltäjän näkökulmasta olla rationaalinen perustelu, joka
kenties vielä perustuu normiin, jota tämän on tarkoitus valvoa. Tosin aika
usein viranhaltija toimii myös varovaisuusperiaatteen mukaisesti niin, että hän
itse tai hänen edustamansa taho ei ainakaan joutuisi vastuuseen, mikäli jotain
menee pieleen.
Näin toimittiin
Savonlinnassa viime talvena, jossa uimahallista kiellettiin avantoon meneminen
siksi, että avantoa ja siellä kävijöiden turvallisuutta ei voinut valvoa.
Näppärät avantouimarit ratkaisivat ongelman poistumalla kotiin kylpytakissa
ilmoittaen, että ei kuulu kaupungille eikä sen liikuntatoimelle se käykö hän
omalla kotimatkallaan avannossa vai ei. Sittemmin hölmöily loppui ja
allasalueelta avannolle vievä ovi avattiin.Parhaassa mahdollisessa maailmassa ylijäämäruuan lämpötila pidettäisiin normin rajoissa, jolloin ei olisi pienintäkään pelkoa, että myöhemmässä jakelussakin taatusti kukaan ei saisi ruokamyrkytystä. Parhaassa maailmassa uimahallin avantoa valvottaisiin, jottei kukaan hukkuisi - kuten siinä avannossa ei ole tähänkään mennessä hukkunut. Parhaassa maailmassa kaupunki maksaisi ksylitolipastillit ja lapset eivät hautaisi niitä tyynyjensä alle.
Tässä ainoassa
maailmassa ei vain niin ole, että jokaisen pienenkin riskin torjuntaan
kannattaisi käyttää yhteisiä resursseja. Avannossa kävijä ottaa riskin siitä,
että ei sieltä enää nouse. Kadun ylittäjä ottaa suuremman riskin, mutta koska
kadun ylittäminen on välttämätöntä toisin kuin avannossa uiminen, niin myös
yhteiskunnan on kohtuullista turvata kadun ylittäminen suojatein ja
liikennevaloin.
Jos paras maailma
on se, jossa riskit minimoidaan, niin saadaan maailma, jossa on kovin vähän
sijaa hyville asioille. Siinä maailmassa ei ole sijaa tyhjiin venehalleihin
järjestettäville kirpputoreille tai kahvila-autoon investoiville
pienyrittäjille. Siinä maailmassa vastuu riskeistä ulkoistetaan yhteiskunnalle
ja avantouinnistakin tulee exreme-laji.
***
Jos ainoa työkalu
on vasara, niin kaikki ongelmat näyttävät nauloilta. Politiikassa on kaksi
työkalua - valta kieltää tai sallia ja valta antaa rahaa. Poliitikko, joka ei
käytä vasaraansa näyttää toimettomalta, joten kohdatessaan epäkohdan hän alkaa
toimia rahan tai norminannon puolesta silloinkin kun olisi parasta olla
tekemättä mitään.
Maailmassa, jossa
ihmiset elävät turvallisuuden illuusiossa on poliitikon kuitenkin kovin vaikea
sanoa, että ihmisenä olemiseen liittyy riskejä ja että politiikan keinoin ei
ole tarkoituksenmukaista tasoittaa kaikkia kuoppia. Sellaisesta sanomisesta saa
niskaansa aika helposti joko kovan ja välinpitämättömän tai laiskan ja
saamattoman leiman.
Mitä vanhemmaksi
tulen, sitä vakuuttuneemmaksi tulen siitä, että politiikassa parempi on
saamaton laiskurikin kuin tyhmä touhottaja. Moni ahkera normihaukka tekee
paraikaa parasta maailmaa tavoitellessaan hyvän maailman toteutumisen kovin
vaikeaksi.
Loistavaa tekstiä, Pete! Olen samaa mieltä jokseenkin joka kohdasta.
VastaaPoistaTyhmistä ja touhukkaista on mainio sitaatti herralta nimeltään Kurt Gebhard Adolf Philipp Freiherr von Hammerstein-Equord. Kenraali ja Saksan sotavoimien ylipäällikkö sekä Hitlerin ja natsien vastustaja:
VastaaPoistaI divide my officers into four groups. There are clever, diligent, stupid, and lazy officers. Usually two characteristics are combined. Some are clever and diligent -- their place is the General Staff. The next lot are stupid and lazy -- they make up 90 percent of every army and are suited to routine duties. Anyone who is both clever and lazy is qualified for the highest leadership duties, because he possesses the intellectual clarity and the composure necessary for difficult decisions. One must beware of anyone who is stupid and diligent -- he must not be entrusted with any responsibility because he will always cause only mischief.