Cameronin silly party

Brittikonservatiivien puheenjohtaja David Cameronin puheenjohtajataipaleen perusteella voisi kirjoittaa oppikirjan siitä miten vaikutusvalta menetetään ja kuinka vakavalle puolueelle hankitaan vähemmän vakava maine.

Cameron nousi valtaan antamalla lupauksen puolueensa takapenkkiläisille siitä, että hän vie oman meppiryhmänsä eroon keskustaoikeistolaisesta EPP:stä vuoden 2009 vaalien jälkeen. Cameron täytti lupauksensa ja onnistui perustamaan konservatiivisen ECR-ryhmän parlamenttiin.

Viime kaudella ECR toimi parlamentissa yhdessä muiden vastuullisten ja rakentavien ryhmien kanssa, mutta selvästi pienemmällä vaikutusvallalla kuin vaikkapa neljänneksi suurin ryhmä Vihreät. Votewatchin selvityksen mukaan ECR voitti noin 55 prosenttia parlamentin äänestyksistä, kun Vihreät voittivat yli 80 prosenttia. Vaikutusvaltaisin ryhmä oli EPP, joka  voitti lähes 90 prosenttia kaikista äänestyksistä.

Ainakin symboliarvoltaan brittikonservatiivien tärkeimmäksi asiaksi viime kaudella muodostui pankkiirien bonusten puolustaminen. Yksi finanssikriisin alkutekijöistä oli rahastosijoittajien ottamat valtaisat riskit, jotka alkoivat horjuttaa rahalaitoksia. Kannusteena riskinottoon toimivat pankkiirien huikeiksi kasvaneet bonukset. Näille bonuksille haluttiin katto ja sille oli myös parlamentissa vahva kannustus.

Kun päätösjuna oli jo kovassa vauhdissa, havahtui Cameron Cityn pankkiirien lobbaukseen ja ryhtyi vastustamaan bonuskattoa vain huomatakseen, että pienellä parlamenttiryhmällä ei asiaan ollut juurikaan vaikutusvaltaa. Konservatiivien liituraitapankkiirit hävisivät sen erän, mutta vaikutusvallan väheneminen sen kuin jatkui.

Toukokuun eurovaaleissa brittikonservatiivit hävisivät EFD-ryhmään kuuluvalle EU-vastaiselle UKIPille. Sen ainoa onni oli, että EFD menetti sen verran paikkoja muualla, että ryhmä ei enää täytä parlamentin vaatimusta siitä, että ryhmässä on oltava jäseniä vähintään seitsemästä jäsenmaasta. ECR käytti tilaisuutta hyväkseen ja houkutteli EFDstä mukaansa Perussuomalaiset ja Morten Messerschmidtin EU-vastaisen Tanskan kansanpuolueen. Samalla brittikonservatiivit sinetöivät pahimman kilpailijansa UKIPin jäämisen vaille valtaa eli joko sitoutumattomien joukkoon tai epämieluisaan liittoon Marine Le Penin kanssa.

Nokkelalta vaikuttava valtapolitiikka voi kuitenkin johtaa oman vallan vähenemiseen.  Kun ECR ankkuroituu tiukemmin EU-vastaisiin populistipuolueisiin, se samalla asemoi itsensä parlamentin häiriköiden joukkoon, joka joutuu tinkimään ryhmäkurista ja jonka äänestyskäyttäytymisestä tulee näin epävarmempaa. Brittikonservatiivien sisällä nousseesta kritiikistä päätellen tarkimmat ovat jo huomanneet riskit, joihin kuuluu myös ryhmän uusien jäsenten aiemmat rasismiin liittyvät tuomiot. 

Samaan aikaan toisaalla David Cameron kiertää vastustamassa Jean-Claude Junckerin valintaa komission puheenjohtajaksi. Kampanjassaan hän täyttää tehtävää, jonka taas kerran Toryjen takapenkkiläiset ja brittilehdistö ovat hänelle asettaneet. Näin siitä huolimatta, että Junckerin viiden kohdan ohjelmasta neljä palvelee selkeästi Britannian etua ja neljännen, rahaliittoa koskevan pointin, ei Brittejä pitäisi huolettaa.

Mikäli Cameron onnistuu keräämään ympärilleen blokkaavan vähemmistön, jolla estetään Junckerin nimitys, hän samalla on lähellä institutionaalisen kriisin käynnistämistä. Parlamentin henki on nimittäin sellainen, että henkilö, joka ei ole ollut kärkiehdokkaan asemassa eurovaaleissa, palautetaan neuvostoon kitkerien saatesanojen kera.

Kuusi-seitsemän vuotta sitten tein juttua Cameronista ja Brittikonservatiiveista ja tuohon juttuun kysyin kommentteja myös toukokuun vaaleissa pudonneelta liberaalimeppi Andrew Duffilta. 

Muiden kommenttien ohella Duff mainitsi konservatiiveista, että "we call them a silly party". Silloin otin kommentin vastustajan normaalina propagandana.  Nyt kun katson konservatiivien edesottamuksia, niin Cameron on todella tehnyt parhaansa ansaitakseen puolueelleen tämän nimityksen.

Europopulistien tuplahuijaus

- Montako europopulistia tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu?

- Niin monta kuin omaan kotipubiin mahtuu sanomaan, että huono lamppu oli kuitenkin EU:n valmistama ja edellisen kerran EU vaihtoi lampun väärin ja nyt EU ei tee mitään lampun vaihtamiseksi. Samaan aikaan joku muu vaihtaa lampun uuteen.

Noh, ilkeämieliset puheet sikseen ja katsotaan onko niille katetta.

Euroopan Parlamentin poissaolotilaston top kympistä löytyy neljä UKIPin brittimeppiä, muun muassa EFD:n (johon myös Perussuomalaiset kuuluvat) puheenjohtaja Nigel Farage, joka on ollut paikalla alle puolessa äänestyksistä. Kyseenalaisessa kärjessä on UKIPin Godfrey Bloom, jonka läsnäoloprosentti on piirun yli kolmekymmentä.

UKIPin ulkoparlamentaarinen harrastuneisuus on vaikuttanut siihen, että muutoinkin EU:n ulkoraiteella oleva Britannia on riippumattoman Votewatchin kansallisessa äänestysläsnäoloa mittaavassa tilastossa suurten jäsenmaiden viimeisenä. Brittimepit ovat olleet läsnä himpun yli 80 prosentissa kaikista parlamentin täysistuntojen nimenhuutoäänestyksistä. 

Mutta osaavat muutkin. Oman ryhmän perustamisesta ilmoittanut ranskalaisen oikeistopopulistisen Front Nationalin puheenjohtaja Marine Le Pen on parlamentin läsnäolotilastossa sijalla 730. Sieltä on hyvä huudella!

Yhteistä Bloomille, Faragelle ja kahdelle muulle UKIPin tilastokärjelle sekä Le Penille on myös se, että heidän tilastoistaan ei löydy ensimmäistäkään raporttia eikä edes lausuntoa. Eipä tosin löydy useimmilta heidän aatetovereiltaankaan.

Parlamentaarinen voima löytyy ryhmän koon ja läsnäolon ohella sisäisestä koheesiosta. Ryhmä samanmielisiä saa enemmän aikaan kuin vastaavankokoinen ryhmä erimielisiä.  Sitoutumattomia ja perusteilla olevaa ryhmää ei voi ottaa vielä huomioon, joten EFD on ainoa vertailukohta.

Votewatchin mukaan muutoinkin vähämerkityksisen EFD:n todellinen vaikutus sisäisen hajanaisuuden ja heikon osallistumisen vuoksi on noin puolet ryhmän nimellisestä painoarvosta. Votewatchin asteikolla tämä tarkoittaa lukemaa, joka on noin kakkosen pinnassa. Vertailun vuoksi Euroopan Parlamentin vaikutusvaltaisin ryhmä, keskusta-oikeistolainen EPP, saa lukemakseen noin 39.

Europopulistit huijaavat äänestäjiään kahdesti. Ensin tarjoamalla tyhjää retoriikkaa ja toisen kerran pitäytymällä poissa päätöksenteosta, johon heidät on valittu.