Pakolaisvastaisuudessa näkyy sosialismin varjo

Pakolaiskriisi on tuonut uuden itä-länsi -jakolinjan  EU:n sisälle.  Unionin vanhat läntiset jäsenmaat hyväksyvät sitovan taakanjaon, kun taas uudet itäiset jäsenmaat haluaisivat mieluummin pitää maahanmuuttajat rajojensa ulkopuolella. Miksi ihmeessä?

Keski-Eurooppa oli aikanaan ennen toista maailmansotaa yhtä eurooppalaista piiriä, jota yhdisti ja pirstoi kauppa, kulttuuri, uskonnot ja kuningashuoneet. Jako maantieteellisten suuntien perusteella olisi olllut mielivaltainen, kun taustalla häämöttivät sellaisetkin tekijät kuin vaikkapa Habsburgit ja uskonsodat. Kaksi maailmansotaa repi ja raastoi sitä, mutta vasta toinen maailmansota rakensi rautaesiripun luoden keinotekoisen idän ja lännen. 

Lännessä pysyttiin demokraattisina, itään pakkosiirrettiin kansandemokratia. Siinä sosialistisessa pakkopaidassa maat suljettiin ja valtion rooliksi kääntyi omien kansalaisten valvonta ja tarkkailu. Nämä yhdessä murensivat kansalaisten luottamuksen sekä instituutioihin, mutta myös toisiinsa kun koskaan ei voinut tietää kuka oli salaisen poliisin ilmiantaja.  

Olen kysellyt asiaa viime päivinä useilta entisten sosialistimaiden asukkailta ja saanut epätieteellisellä otannalla vahvistusta näkemykselle luottamuksen puutteesta. Solidaarisuus oli ainoastaan puoluejohtajien juhlapuheessa ja kaikki tiesivät, että he valehtelivat. 

Valtio, jonka tehtävänä oli valvoa ja kontrolloida kansalaisiaan ei ansainnut missään määrin heidän luottamustaan. Kolikon toinen puoli oli, että tuotantovälineet omistavalta valtiolta sai vapaasti varastaa, kunhan ei jäänyt kiinni. Saman äskeisen epätieteellisen metodin tuloksena väitän, että omaisuuden lukitseminen on Euroopan entisissä sosialistimaissa yleisempää kuin niissä eurooppalaisissa maissa, joihin sosialismi ei onnistunut tunkeutumaan.

Yhdistystoiminta ja muu kansalaisyhteiskuntaan kuuluva ihmisten yhteistoiminta oli sosialismissa tiukasti valvottua, vakoiltua ja voimakkaasti rajoitettua - jopa käytännössä romutettua. Vapaata mediaa ei ollut. Eikä tietenkään vapaita vaaleja. 

Ihmisten välinen yhteistoiminta ja kommunikaatio, nämä kansalaisyhteiskunnan moottorit, muodostivat uhan kommunistisen puolueen yksinvallalle, joten nämä piti estää tai kahlita.

Uhan muodosti myös ihmisten liikkuvuus, joten se piti estää ja alistaa suunnitelmatalouden palvelijaksi, jossa ainoa liikkuvuus tapahtui silloin kun työvoimaa ohjattiin sinne missä sitä tarvittiin. Ulkomaanmatka oli mahdollista vain harvoille ja valituille ja kontaktit ulkomaailmaan, varsinkin läntiseen, olivat rajoitettuja.

Pahimmillaan valtio rajoitti liikkumista murhaamalla omia kansalaisiaan näiden yrittäessään paeta maasta.

Puolen vuosisadan kokemukset eivät pyyhkiydy pois neljännesvuosisadassa. Vasta sosialisminjälkeinen sukupolvi on tullut aikuisikään ja sekin kantaa vanhempiensa ja isovanhempiensa kautta osaa sosialismin taakasta mukanaan. Ennakkoluulot ja pelot ovat nimittäin vahvasti periytyviä.

Tällä taustalla on ymmärrettävää, että kansalaisten reaktio etäisistä maista tuleviin turvapaikanhakijoihin on suunnaton pelko. Hallitsevien poliitikkojen, jotka ovat huolissaan uudelleenvalinnastaan, on siinä tilanteessa liian helppoa antaa saman pelon ohjata omia päätöksiään. Jotkut jopa operoivat tällä pelolla, jolloin vaarana on, että se muuttuu vihaksi.

Huolestuttavasti osa pelonlietsonnasta tulee samasta suunnasta, josta sosialismi pakkolevitettiin sodanjälkeiseen Eurooppaan. Sekin on hyvä huomata.

Syksyn lehdet

Saska Saarikoski kirjoittaa tuoreessa Suomen Lehdistössä amerikkalaislehdistön tilasta. Lukuisten lehtikuolemien jälkeen tilanne on se, että paikallislehdet näyttävät pärjäävän yllättävän hyvin, samoin muutama iso valtakunnallinen näyttää selviytyvän. Vaikeuksissa on osavaltiotason lehdistö, joka ei löydä paikkaansa. 

Tulokehitys on muuttunut niin, että kun aiemmin ilmoitustuloista kertyi noin 90 prosenttia, niin nyt ilmoitustulojen osuus on laskenut puoleen ja toinen puoli tulee tilaajilta.

En tiedä miten Suomessa sanoma- ja paikallislehtien tulokehitys on muuttunut, mutta jotain tuttua tässä on. Veikkaan, että meilläkin ollaan yhä vahvemmin tilaajien varassa.

Samaan aikaan aika moni lehti tarjoaa lukijoilleen yhä köyhempää sisältöä.  Toimitusten irtisanomiset ja sisällön oheneminen tarkoittaa suoraan sitä, että lukija saa yhä heikompaa vastinetta kallistuvalle tilausmaksulle. Vain laiskuus, vanhojen lukijoiden uskollisuus sekä heikosti kehittyneet kilpailevat alueelliset nettisisällöt pitävät muutamia maakuntalehtiä hengissä.

Ennusteeni on, että näemme vielä viiden vuoden sisällä muutaman lehtikuoleman. Niistä osa varmasti kauniisti naamioidaan fuusioiksi. Sillä tavoin pidetään kiinni viimeisistä tilaajista, jotka eivät huomaa tulleensa huijatuiksi.

Toinenkin mahdollisuus olisi. Odotan vahvaa alueellista lehteä, joka lähtee tietoisesti uimaan vastavirtaan, satsaa pitkiin juttuihin ja kantaaottavaan journalismiin. Ei pelkää keskustelua eikä konflikteja. Luulen, että saan odottaa turhaan.

Varovaisuuden logiikka johtaa hiljaiseen näivettymiseen, jossa paradoksaalisesti ollaan yhä sensitiivisempiä kutistuvan ilmoittajajoukon edessä ja samalla unohdetaan, että vastuu tilaajille on suurempi kuin kenties koskaan!

Kustannussäästöjen logiikka johtaa sisällön monistamiseen. Kun mediatalot omistavat sekä alue- että paikallislehtiä ja eri alueiden lehdet käyttävät yhteisiä sisältöjä, niin sama juttu ilmestyy alue- ja paikallisversioiden lisäksi netissä ja ehkä vielä videoversionakin.

Tämän myötä toimituksiin on kaivattu moniosaajia, mikä tarkoittaa sitä, että osaa esimerkiksi puhua ääneen kameran edessä sen minkä on kerran kirjoittanut. Moniosaaja ei tarkoita sitä, että osaisi kirjoittaa sekä taloudesta että kulttuurista sujuvasti yhtaikaa tai erikseen. En tarkoita etteikö sellaisiakin toimittajia olisi, mutta näyttää työnantaja olevan kiinnostuneempi muodosta kuin sisällöstä. Lukija siinä häviää tietysti.

Ja kun lukija älyää häviävänsä, häviää myös omistaja. Sillä silloin häviää lehti.

Uteliaana odotan mitä tulee tilalle.

Pelko hallitsee politiikkaa

Pelottava lippu Belgiassa ensimmäisen maailmansodan aikaisessa (amerikan)avustuspuodissa.

Nykyistä poliittista ilmapiiriä määrittää pelko. Suomessa ja muuallakin Euroopassa näyttää vallitsevan maahanmuuttajien pelko. Jossain määrin tästä on tullut jopa ulkomaalaisten ja ulkomaailman pelkoa. Eräitä se vaivaa niin pahasti, että sitä varten on perustettu omia puolueita. Näissä samoissa puolueissa koetaan usein myös EU:n pelkoa.

Punavihreää vasemmistoa puolestaan jäytää edelleen Vietnamin sodan aikana iskostunut ameriikanpelko. Pelko pääsee erityisen voimakkaana valloilleen kun mainitaan kirjaimet TTIP tai NATO. Vastaavasti Yhdysvalloissa pelotellaan Euroopalla, Kiinalla ja Meksikolla.

Muutoksenpelko ja tulevaisuudenpelko vaivaavat eurooppalaisia sosialidemokraatteja, jos kohta vähän tästä on valunut muidenkin puolueiden konservatiiviosastoille. Muista merkittävistä poliittisista peloista voi listata ainakin homoliittopelon ja ruotsinkielenpelon. Muitakin pelkoja lienee.

Pelolle tyypillistä on, että se pysäyttää ajattelun ja käynnistää tunnereaktion, joka perustuu alkukantaisiin ratkaisuihin: hyökkäykseen ja pakenemiseen.

Pelon politiikka vetoaa aivojen alkukantaisiin osiin ja syrjäyttää järjen käytön.

Pelkoa hyödyntävä politiikka ei kanavoi ihmisten olemassaolevia pelkoja vaan lietsoo niitä esiin, tekee niistä suurempia ja synnyttää jopa uusia pelkoja. Se suodattaa pelot esille, jalostaa niitä valikoiduilla uutisilla, jotka tukevat pelkoja ja sen jälkeen korjaa pelon hedelmät omaan laariinsa.

Muistan kuinka EU-kansanäänestyksen aikaan eräät uskonnolliset lahkot pelottelivat seuraajiaan väittämällä, että EU on ilmestyskirjan peto ja kertomalla mitä kaikkea kamaluutta EU-jäsenyyydestä seuraa. En nähnyt heinäsirkkalaumoja enkä maailmanloppua, mutta muutaman ahdistuneen ihmisen kyllä tapasin.

 

Perusteesini on, että tämä pelkoja hyödyntävä ja jalostava politiikka heikentää sosiaalista pääomaa ja sitä kautta heikentää sekä yksilön että yhteiskunnan mahdollisuuksia menestyä ja elää onnellista elämää.

Pelkojen ruokkiminen lisää ihmisten epäluuloa toisiaan kohtaan. Se puolestaan heikentää yhteistoiminnan mahdollisuuksia ja vaikeuttaa sekä yksityistä että julkista sosiaalista toimintaa. Luottamus on paitsi liimaa myös voiteluainetta. Jos se puuttuu, niin yhä useampi yhteistoiminnan muoto pitää vahvistaa juridisilla sopimuksilla. 

Politiikassa toimineet tietävät hyvin kuinka luottamus vaikuttaa mahdollisuuksiin tehdä päätöksiä.

Toisen osapuolen kohtaaminen ja tunteminen ovat oivallisia keinoja lisätä luottamusta. Vieraana pitäminen ja vieraaksi tekeminen toimivat päinvastoin. Niiden varaan ovat tunnetut totalitaristiset järjestelmät rakentaneet.

En näe mitään syytä pelätä että meillä kävisi niin. Näen vain syytä vastustaa sellaisia poliitikkoja, jotka osoittavat halua viedä Eurooppaa tähän suuntaan.

Turvakortti vie satasen paikan lompakosta

Koska maailma tuntuu muuttuvan alati turvattomammaksi paikaksi, on Suomessa keksitty tapa vähentää tätä tunnetta. Sen nimi on turvakortti. Niitä on kaikkiin mahdollisiin tarkoituksiin ja nykyään useiden, ehkäpä useimpien töiden tekeminen edellyttää turvakorttia. Joissain töissä niitä vaaditaan useita.

Suomessa on myönnetty vuodesta 2014 alkaen 235 000 tieturvakorttia. Näin monta tiellä tai sen laidalla työskentelevää ihmistä on pakotettu käymään kahdeksan tunnin mittainen kurssi, jonka aikana he ovat saaneet tietää sen, että tiellä työskentelevä voi jäädä auton alle, ellei pidä varaansa.

Kursseja myydään vähän yli ja vähän alle satasen hintaan. Jos oletamme keskiarvoksi sata euroa, niin 23,5 miljoonaa euroa on palanut korttikursseihin.

Hygieniapassi tarvitaan, jotta pääsisi työskentelemään elintarvikkeiden kanssa. Joidenkin koulutuksen suorittaneiden mukaan sen tärkein sisältö on muistaa pestä kädet aina kun tulee vessasta.

Tämäkin kurssi ja passi maksaa yhteensä noin satasen verran. Miljoonan hygieniapassin raja menee rikki näinä aikoina, jolloin noin sata miljoonaa euroa on kulkenut taskusta toiseen vain siksi, että toisille ihmisille ruokaa tarjoavat muistaisivat sen, minkä heidän olisi pitänyt oppia jo lastentarhassa.

Tiesittekö, että on myös matkailualan turvallisuuspassi Matupa? Sen saamiseksi suoritettavaan koulutuksen aihealueita on muun muassa " turvallisuuden merkitys matkailussa". Kortti on vapaaehtoinen.

Mistä ihmeestä tämä korttipeli on syntynyt ja kuka sitä on halunnut? Luuleeko joku aivan vakavissaan, että kaikkea harmia voidaan ehkäistä sillä, että työntekijöiden taskut täytetään korttipinolla, jonka saamiseksi heille päntätään asioita, jotka kuuluvat jo lastentarhan oppimäärään.?

Pese kädet, älä mene tielle, ole varuillasi avotulen kanssa, onnettomuus voi sattua jos ei ole varovainen!

Elämässä on riskinsä. Niin on työelämässäkin, enkä vähättele työturvallisuuden merkitystä. Mutta onko korttipelillä mitään tekemistä en koommin työ- kuin asiakasturvallisuudenkaan kanssa. Niiltä, joilta vaaditaan ammattitutkinto, kuten sosiaali- ja terveysalan henkilöstöltä, vaadittakoon turvallisuuskoulutus osaksi perustutkintoa. Vai mitä mieltä muuten voi olla sosiaali- ja terveysalan turvallisuuskortista? 

Ja jos on todennäköistä, että työssä tarvitaan ensiaputaitoja, niin SPR järjestää päteviä ensiapukursseja. Ei niiden sijaan tarvita mitään näennäisviisastelukurssia, jossa kerrotaan, että voi sattua kun tulee pipi.

 

Yrittämisestä ja työnteosta on korttipelin myötä tullut määränsä verran kalliimpaa ja hankalampaa. Keskimääräinen kortti vie satasen paikan yrittäjän tai työntekijän lompakosta ja sen lisäksi yhden työpäivän hinnan. Tästä on ihan hyvä aloittaa Byroslavian purkutalkoot.

Karjalan kurjin kuppila ja kesäsuomen koko kuva

Tässäkö on suomalaisen kesämatkailun koko kuva? Siinä silmä lepää pohjoiskarjalaisen Liperin Rantamakasiinin oikein monessa kyltissä mainostamassa terassin järvinäköalassa. Onneksi ulkomaanturisti osaa yleensä huonosti Suomea. Vältymme suuremmalta häpeäntunteelta.

Sisällä kuppilassa työhönsä kyllästynyt kesätyöntekijä katsoo tympeästi asiakasta, joka kysyy kauanko kestää pizzan valmistuminen. Vitriinistä katsoo kaksi vaaleaa sämpylää kelmukuoren sisältä. Kuivuneet viinerit ja rivi jokaisessa osuuskaupassa myytäviä lihapasteijoita eivät kutsu sen enempää puoleensa. Poistumme vähin äänin ja maltamme pitää naurunsekaisen ällistyksen sisällämme ulos asti. Tämä kuppila olisi todennäköisesti aivan liian toivoton jopa kurjiin kuppiloihin. Anteeksi hyvät liperiläiset.

Mutta mitäs murisen?

No ihan sitä vain, että tiedän, että Liperissä osataan tehdä sellaisia karjalanpiirakoita, jotka saavat ihmisen itkemään ilosta ja hamuamaan kaksin käsin lisää. Ja että niissä järvissä, joiden keskellä tuokin paikka on, elelee parvitolkulla pieniä herkullisia kaloja, joiden savustaminen ihan siinä terassin kulmalla ei olisi vaikeaa eikä kallista. Muikuiksi kutsuttuja. Joku innovaattori voisi tehdä vaikka savumuikkupizzan ruistaikinapohjalle.

Näiden sijaan kirkonkylä toisensa jälkeen tarjoaa eurooppalaista kansallisruokaa: peruspizzaa purkkitäytteillä, pakastelihakebabia ja einespihvihampurilaisia. Syytä voi miettiä kysynnästä tai ravitsemusliikkeitä säätelevästä normistosta, mutta myös vähäistä mielikuvituksesta. Innovaatio on iso sana, jos riittää, että kate otetaan säilykepurkin tai kaljatynnyrin pohjalta. 

Jos olosuhteita ei voi aivan toisiksi muuttaa, niin politiikalla kuitenkin voi vähän parantaa. Olisipa jotain, jos kalastaja saisi kantaa tuoreen saaliin suoraan venestään rantaravintolan keittiöön.

Ja se vasta jotain olisi, jos viisaasti koulujen kesälomat siirtyisivät kahdella viikolla eteenpäin, jotta kotimainen lomakausi voisi painottua elokuulle ja antaisi matkailusesongin jatkolle potkua.

Anniskeluoikeuksia koskevista tiukkapipoisuuksista en mainitse edes yksityiskohtia. Enkä työn teettämisen kustannuksista. Tai yritystoimnnan sääntelystä yleensä. Kaikki nämä kulut ja normit tiivistyvät lopulta vuoronsa päättymistä odottavan myyjän suustaan ulos saamaan tietoon, että puolityhjässä kuppilassa pizzan paistamiseen menee runsaat puoli tuntia. 

Suomalaisen kesämatkailukulinarismin kulmakivi, rekan perävaunun varjossa nautittu purkkitonnikalapizza jäi tällä kertaa nauttimatta.

Ohjeita tulevaisuuden tekijälle

Itseohjautuvat kulkuneuvot eivät ole uusi keksintö.

Hyvät ystävät, tällä kertaa kerron teille miten rakennetaan kolumni, mielipidekirjoitus tai politiikan kesäpäiville soveltuva puheenvuoro aiheesta "tulevaisuus".

Aivan aluksi otetaan vanhojen kliseiden purnukasta kolme ensimmäiseksi käteen osuvaa, heitetään ne ilmaan ja asetetaan vapaaseen järjestykseen sopivilla sidesanoilla kiinnitettynä. Kliseet ovat hyviä, koska niissä piilee totuus. Vanhempi väki myös ottaa ne todesta ja nuorempi hipsterijoukko näkee niiden käytössä vekkulia ironiaa. 

"Vain muutos on pysyvää", "Mikään ei ole niin vaikeaa kuin ennustaminen, varsinkin tulevaisuuden ennustaminen", "Huominen on tänään".

Sen jälkeen avataan jääkaappi ja katsotaan mitä tuoreita hypetyksiä sieltä löytyy. Näistä valmistuu varsinainen pääruoka. Runko, jonka varassa koko juttu lepää. Kannattaa valita pari-kolme, jotka antavat erilaisia makuja - suolaista ja makeaa on usein toimiva yhdistelmä.

3-D tulostimessa on vielä vähän päiväystä jäljellä, mutta on kyllä jo vähän mynnähtämään päin. Big Datasta ei oikein osaa sanoa, se voi kyllä säilyäkin. Sen sijaan Dronet  ja robottiautot ovat juuri tuoreita ja rapeita. Vihanneslokerossa on vielä ilmastonmuutos ja kiertotalous. Terveellisiä ja siksi vähän tylsiä, mutta antavat juuri sitä toistakin makua.

Katsotaan mausteeksi vähän vanhaa politiikkaa: näköalattomuutta , urautumista ja saavutettujen etujen puolustamista. Näillä saadaan sopivasti kontrastia ja ryhtiä. Tuoreet termit, sellaiset kuten uberifikaatio kannattaa lisätä aika pian alkuvaiheessa.

Mitähän kannen alla on nyt muhinut.

Uberifikaatio siis mullistaa ajatukset paitsi palveluista ja työstä, niin myös omistamisesta. Uberifikaation myötä yksityisautoista tulee tuotantovälineitä ja kansalaiset voivat myydä ja ostaa entistä helpommin palveluita toisilleen ja toisiltaan. 

Robottiautojen myötä otetaan seuraava loikka, kun ajajaakaan ei enää tarvita. Autojen käyttöaste voi silloin olla huikeasti nykyistä korkeampi, mikä tarkoittaa, että autoja ei tarvita kuin murto-osa nykyisestä. Resursseja säästyy ja tätä kautta kiertotalous tekee tuloaan tekniikan kehityksen kautta.

Hyvältä vaikuttaa. Entä mausteet?

Suljetut elinkeinot, kuten vaikkapa taksit, puolustavat omaa etuaan. Koska tulevaisuudella ei ole vielä äänestäjiä, niin puolueet kilpailevat mieluummin menneisyyden äänestäjistä. Ne puhuvat lämpimästi tulevasta, mutta käytännön politiikassa hidastavat muutoksia. Varovaisuus on politiikan luonteessa.

Jokaisen poliittisen mielipiteen loppuun tarvittavaa ilmavaa kuohkeutta saa aina reippaasta vaatimuksesta, jota voi terästää pienellä tilkalla kansainvälistä vertailua. Suomessahan on perinteisesti käytetty tätä samaa ainetta vähemmän jalostetussa muodossa eli "kehityksestä jäämisen uhkaa". Sitä kannattaa kuitenkin annostella varovasti, sillä muuten koko keitos maistuu helposti kunnanvaltuustolta.

Yhdysvalloissa monet osavaltiot ovat jo säätäneet lakeja tai valmistelevat lainsäädäntöä, jolla mahdollistetaan kuljettajattomien autojen käyttö julkisilla teillä. Nevadassa tällainen laki hyväksyttiin jo neljä vuotta sitten. Hyödyt ympäristön, liikenneturvallisuuden ja eritoten ihmisten liikkumismukavuuden sekä talouden kannalta ovat niin kiistattomat, että Suomenkin pitäisi kiireesti aloittaa lainvalmistelutyö.

Näin tällä kertaa. Hyvää kesänjatkoa.