Mielipidekirjoitus

Koskapa kesän aikana on keskusteltu vilkkaasti moninaisista asioista, niin minäkin koen, että minun on sanottava oma mielipiteeni tähän keskusteluun. En tietysti sitä muuten sanoisi, mutta sanon sen nyt vain siksi, että minä olen sitä mieltä, että minun mielipiteeni on oikea. 

Se on minun oikea mielipiteeni siksi, että minä olen elämässäni aina kokenut tämän oman mielipiteeni hyödyllisemmiksi kuin muiden mielipiteet.

Tämän takia kaikilla pitäisi minun mielestäni olla sama mielipide kuin minulla, koska se on hyödyllisin kaikista. Voisivat toiset itse sitä koittaa, niin huomaisivat, että tulee paljon vähemmän riitaa ja pahaa mieltä siitä mielipiteestä. Eikä sanomalehden sivujakaan tarvitsisi niin monta. Eikä bitti kuluisi hukkaan.

Monet mielipiteeni vastustajat ovat sanoneet, että heille tästä mielipiteestä ei ole hyötyä. Mitä he muka tietävät kun eivät ole kokeilleet. 

Oli minulla kerran toinenkin mielipide, kun toisten mielestä minulla piti se olla. Pakottivat suorastaan. Muttei minulle koskaan siitä mielipiteestä mitään hyötyä ollut. Koskaan en sitä mielipidettä ole tarvinnut, enkä ikinä sitä oppinut käsittämään.

Kerran kun siitä mielipiteestä porukalla puhuttiin, niin minä niin suutuin kun en sitä puhetta ymmärtänyt, että lähdin oikein pois. Sen jälkeen en ole ainakaan sitä mielipidettä kannattanut.

Joidenkin mielestä on hyvä, että olisi monta mielipidettä. En usko. Sekamelskaa siitä vain tulee. Moni on mielipiteitään tarjonnut. Koskaan en ole huolinut. Olen periaatteen ihminen.

Kerran pyysi minua yksi tuttu istumaan ja vaihtamaan mielipiteitä. En lähtenyt. Huonompaan olisi minun mielipide vaihtunut.

Muttei silti saisi toisten mielipidettä haukkua liikaa, koska voi tulla paha mieli ja mistä sitä tietää vaikka olisikin tuo toisen mielipide ihan hyvä sen toisen mielestä. Ainakaan ei saa sanoa, että on paskaa se mielipide. Se on minusta paska mielipide sellainen.

Mutta ei ole sekään hyvä jos mielipidettä liikaa laimentaa. Tai jos ei saisi mielipidettä käyttää ollenkaan vaikka sanotaan nyt sunnuntaina tai ennen yhdeksää tai valomerkin jälkeen. Kyllä kuitenkin jotain mielipiteenvapautta pitää olla.

Vaikka ei sekään ole tietysti hyvä, että on niin jyrkkä mielipide, että siksi lyö toista kuonoon ja särkee vielä naapurin ikkunan. Kalliiksi käy yhteiskunnalle sellainen mielipide.

Minusta semmoisille jyrkille ja väärille mielipiteille pitäisi säätää oikein kunnon mielipidevero. Se on minun mielipide. Saatan siinä olla väärässäkin, mutta todennäköisesti en.

Niin sen takia minä nyt vain halusin sanoa teille, että minä olen tätä mieltä ja minun mielipide on parempi kuin muiden siksi kun se ei ole väärä. Että sitten tiedätte, että kannattaa teidänkin ottaa tämä sama mielipide, niin tulee hyvä mieli molemmille. Ei tässä muuta.   

Tervetuloa Brysseliin, Timo Soini

Timo Soini sanoi politiikan toimittajien lounaalla tiistaina, että hän tekee päätöksensä Europarlamentin ja kotimaan politiikan välillä kolmen seikan perusteella. Ne ovat puolue,  Euroopan imu ja henkilökohtaiset syyt. Soinin puhe kuulostaa rehelliseltä. Sen sijaan analyysissään siitä mitä nuo kolme tarkoittavat, hän ei asemansa vuoksi voikaan olla kovin rehellinen.
 

Persujen parasta ennen –päivämäärä on hitaasti mutta varmasti menossa ohi. Se menee ohi samalla kun maahanmuuttovastaisuuden ja eurokriittisyyden paras terä taittuu. Tähän taas auttaa se, että Euroopan talouskriisin aallonpohja alkaa hiljalleen olla takana.  

Sutta huudettiin, mutta susi ei tullut!

Toisin kuin Soini väitti, niin Kreikka ei kaatunutkaan, ei myöskään Portugal eikä Irlanti. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä kirkkaammin käy selväksi, että Perussuomalaiset olivat väärässä joko vahingossa tai tahallaan. Kumpi on pahempi?

 

Ja kun susi ei tullut Soinin luo, pitää sitä mennä etsimään suoraan sen luolasta. Kyllä se kotiolot voittaa.

 

Kutistuva puolue tuo lisää sisäisiä paineita ja ristiriitoja. Maahanmuuttokriittisiä tulee olemaan yhä vaikeampi pitää tyytyväisinä. Samoin vaikeaa on estää yleinen aidan yli hyppiminen ja omaan telttaan virtsaaminen. Paljon nähneenä poliitikkona Soini tietää tämän.

Hän tietää myös, että kutistuva puolue ei kiinnosta tulevissa hallitusneuvotteluissa muita puolueita läheskään sitä vertaa kuin viimeksi ovia takanaan sulkenut Jytkyjengi. 2015 Soinilla olisi edessään uusi vaalikausi yhä pienemmän ja sisäisesti hajanaisemman oppositiopuolueen johdossa.

Europarlamentissa puolestaan Soinilla on hyvä mahdollisuus jättää kotimaan puoluemurheet taakse ja keskittyä mukavampaan elämään. Ei ole ikäviä toimittajia kysymässä missä on Hakkaraisen salkku ja miksi. Tarjolla on paikka sekalaisen ryhmän johdossa, jossa voi puhua ja viisastella vailla poliittista vastuuta.

Neuvottelukumppanina hajanainen euroskeptikoiden lauma ei nimittäin ole kummoinenkaan – osa äänestää aina vastaan, joku periaatteesta vain tyhjää ja muitakin kiinnostaa enemmän oma kotimaa kuin Brysselin politiikka. Tämän vuoksi ei ryhmän johtajalle jää juuri muuta kuin palopuhujan rooli. Siihen Soini sopii.

Vastaukset kahteen ensimmäiseen kysymykseen antavat vastauksen myös Soinin kolmanteen pointtiin. Henkilökohtaiset syyt ovat painavia. Tervetuloa Brysseliin, Timo.

Eurooppalainen demaridilemma

Francois Hollanden vaalivoitto Ranskassa uskotteli hetken aikaa eurooppalaisille demareille, että politiikan heiluri olisi liikahtanut keskusta-oikeistosta keskusta-vasemmistoon. Ymmärrän toiveajattelua, mutta todellisuus on toinen.

Maaliskuisessa mielipidemittauksessa Hollande otti ennätyspohjat: vain 27 prosenttia ranskalaisista oli tyytyväisiä hänen toimintaansa - 68 prosenttia tyytymättömiä.

Sama tyytymättömyys näkyy muissakin mittauksissa, tuoreimpana Pew Research, joka on mitannut EU-asenteita kahdeksassa maassa. Vielä viime vuonna 56 prosenttia ranskalaisista oli sitä mieltä, että heidän johtajansa (Sarkozy) teki hyvää työtä EU:n talouskriisin kanssa, niin nyt 33 prosenttia on sitä mieltä, että johtaja (Hollande) tekee saman asian kanssa hyvää työtä.

Merkelin luvut olivat muuten 80 % ja 74 %. Kahdeksasta EU-johtajasta hän selvisi omien kansalaistensa silmissä ja mielissä ainoana, joka sai enemmistön tuen tässä kysymyksessä. Saksalaisten mielissä myös heidän omat talousnäkymänsä ovat vuoden aikana parantuneet.

Samaisessa mittauksessa ranskalaisten suosikkilääke talousongelmiin on jotain aivan muuta kuin Hollanden demaripuolueella: 81 prosenttia haluaisi leikata julkisia menoja pienentääkseen julkista velkaa ja vain 18 prosenttia lisäisi julkista kulutusta piristääkseen taloutta. Suomi ei ollut Pew Researchin mittauksessa mukana.

Sosiaalidemokraatit ovat perinteisesti tukeutuneet vahvaan ja laajaan valtioon useimmissa ongelmissa. Mutta kun ongelmana on julkisten menojen paisuminen, ei vastausta löydy demarien oppikirjoista.

Ehken ei myöskään puolueen aktiiveilta, joista kovin moni saa leipänsä julkiselta sektorilta. Sekä Suomessa että Ranskassa.

 

Eurooppalainen demaridilemma on siinä, että julkisen velkaantumisen ongelma ei ratkea perustamalla uusia virastoja asiaa hallinnoimaan!

 
P.S.  (22.5. )
 

Hyvä muistaa tämäkin Suomesta:

"Demarien kannattajaprofiili on tulevaisuuden kannalta lohduton. Alle 50 -vuotiaat ovat harvassa." Ja kohderyhmäksi on duunarimiesten sijaan otettu toimihenkilönaiset.

Jari Pajunen Kauppalehden yritysblogissa

 

Savonlinna, Kreikka ja talouskuri

Suomalainen kansanhuvi on tämän vuosikymmenen ajan ollut paheksua eteläeurooppalaisia yli varojen elämisestä ja sen perään vaatia, että ei ainakaan meidän varoistamme pitäisi heitä rahoittaa.

Samaan aikaan samassa maassa on pieni Savonlinnan kaupunki. Savonlinnan kaupungin pitää talousarvionsa mukaan tänä vuonna kattaa vajaan kahdeksan miljoonan euron alijäämä. Lainaa on vuoden lopussa vajaan sata miljoonaa euroa. Menoja budjetin mukaan reilut 250 miljoonaa. Valtionosuuksilla näistä katetaan 80 miljoonaa. Velkaantuminen kasvaa, vaikka säästöjä tehdään kaikkialla. Pieni siivu siitäkin koitui, että kouluilta lopetettiin paikallisen sanomalehden tilaukset.

”Kaupungin tulot eivät riitä nykyisen palvelutason ylläpitämiseen”, sanotaan talousarviossa. Kuulostaa siltä kuin joku olisi elänyt yli varojensa.

Kuten suomalaisissa kaupungeissa usein, niin Savonlinnassakin on kaksi jäähallia - toinen keskellä kaupunkia, ja toinen metsän keskellä, Tanhuvaaran urheiluopistolla.

Nyt kaupunkiin halutaan harjoitusjäähalli, joka maksaisi 2,5 miljoonaa euroa. Moni epäilee, että kustannus on alakanttiin. Kaupunki omistaa uuden yhtiön lähes kokonaan ja takaa sen lainan eli siis veronmaksajat kantavat riskin. Lisäksi tulevat käyttökustannukset.

Jäähalli ei ole varsinainen kasvuinvestointi, joka synnyttäisi ympärilleen uutta yritystoimintaa ja toisi kaupunkiin uusia veronmaksajia. Se on investointi yhden harrastajaryhmän harrasteeseen.Ei muuta.

Kun kunta lisää omaa talousriskiään ja heikentää vakavaraisuuttaan ilman, että investointi loisi tulevaa kasvua, sen pitäisi näkyä jollakin tavoin. Rahamarkkinoilla se ei näy rahan hinnan muutoksena niin kauan kuin kunnat eivät voi mennä konkurssiin ja kun ne saavat edullista lainaa yhteisesti omistamansa rahoituslaitoksen kautta. Isossa kuvassa tämä kaikki kuitenkin näkyy suomalaisen julkisen sektorin velkaantumisena. Kansantalous ei kiitä vaikka kumartaa.

Samanlaisia hallinrakentajia on aivan varmasti suomalaisissa velkakunnissa vaikka kuinka. Ihan niissä samoissa kunnissa, joiden samanlaisissa valtuuston kuppiloiden kahvipöydissä samanlaiset hallinrakentamisen ystävät mouruavat eteläisten EU-maiden talouskurin puutteesta. Niin kauan kun vielä valtio tukee turhiakin investointeja liikuntapaikkarakentamiseen annetun tuen kautta, niin niin kauan hankkeita perustellaan (kansan)taloudellisesti kestämättömimmällä perustelulla: kannattaa tehdä kun saadaan toisten rahaa! En tiedä onko tätä perustelua käytetty Savonlinnassa. Muualla olen sen aiemmin kuullut.

Ehkä Suomessakin pitäisi olla sisäisesti samanlainen yhteinen budjettikuri, jota EU:ssa tavoitellaan. Ehkä Suomen valtiovarainministeriön pitäisi vaatia kuntia elämään annetuissa talousraameissa, kuten komissiokin valvoo jäsenmaita. Ehkä tiukat yhteiset säännöt ja sanktiot olisivat yhtä hyviä ja hyödyllisiä sekä EU:ssa että Suomessa ja sen kunnissa. Ja ehkä solidaarisuuttakin tarvitaan vähän molemmissa ettei nyt valtionosuuksista ihan tarvitsisi holtittomillakaan alueilla luopua.

Wahlroosin väärä päätelmä

Björn Wahlroos vertasi tällä viikolla blogissaan Euroopan parlamenttia Teiniliiton kokoukseen. Alex Stubb vastasi omassa blogissaan muun muassa rikkidirektiivin osalta hyvin ja asiallisesti. Kysymys kansallisesta edusta ja parlamentin roolista jäi silti kaihertamaan mieltäni.Wahlroos totesi asiasta seuraavasti:

"Aina viime vuosiin saakka EU:ssa on kunnioitettu jäsenmaiden elintärkeitä intressejä. Parlamentti ei ole säätänyt päästö- tai turvallisuusnormeja, jotka tuottaisivat ongelmia Saksan autoteollisuudelle. Se on myös jättänyt Ranskan viiniteollisuuden rauhaan ja tukenut avokätisesti Välimeren maiden oliiviöljytuotantoa. Mutta rajatessaan pankkiirien bonuksia se toimii Ison-Britannian elintärkeätä intressiä vastaan."

Tästä tulee mieleen kaksi asiaa. Ensimmäisenä teoria. EU ei ole monoliitti. Sinä on erilaisia instituutioita, joilla on erilainen rooli. Parlamentin rooli on edustaa eurooppalaisten kansalaisten mielipidettä. Kansallisen edunvalvojan rooli on neuvostolla. EU:n kolminaisuudessa  aloitteet tekevä komissio edustaa "yleistä eurooppalaista etua".

Olisi kovin nurinkurista, jos parlamentti ottaisi tärkeimmäksi johtolangakseen kansallisten etujen valvonnan. Silloin parlamentti voisi järjestäytyä poliittisten ryhmien sijasta kansallisiksi ryhmiksi, jotka ottavat ohjeensa jäsenmaittensa hallituksilta. Sellaisen, neuvoston jatkeena toimivan parlamentin voisi lakkauttaa.

 

Sivuhuomautus: Wahlroosin kannattaa myös katsoa minkä puun juurella haukkuu. Susipäätösten osoite on mieluummin komissio kuin parlamentti ja nuuskasta sovittiin jäsenmaiden kesken laajentumisneuvotteluissa.

Toisena käytäntö. Kun komissio katsoo yleistä etua, se tekee kaavamaisia esityksiä. Yksi valmisteleva virkamies ei voi välttämättä tietää 27 jäsenmaan kokonaisuudessa yhden pienen ja pohjoisen maan uniikkia erityispiirrettä – vaikkapa veneen tervauksen tärkeyttä. Korjausliike tulee neuvostossa ja parlamentissa. Joskus sitä kautta, että kansalaispalautteen ansiosta parlamentissa asia huomataan ensin.

Toinen ja suurempi seikka on, että jokainen poliitikko toki ottaa huomioon omien äänestäjiensä näkemykset. Toki useimmat saksalaismepit haluavat turvata maansa autoteollisuuden – ja sitten toiset heidän maanmiehensä näkevät sen tuhoavan ympäristön! Edun määrittely on aina poliittinen kysymys ja riippuu määrittelijän väristä. Demokraattisessa valtiossa hallituksen enemmistö määrittelee kansallisen edun. Meppi voi ideologiansa mukaan miettiä miten siihen suhtautuu.  

Päättäessään pankkiirien bonuskatosta parlamentti halusi ehkäistä sellaista holtitonta riskinottoa, joka voi horjuttaa koko pankkijärjestelmää. Enemmistön mielestä se oli sekä heidän äänestäjiensä tahdon, että kokonaisuuden edun mukaista.

Kun lisäksi brittikonservatiivit olivat jo heikentäneet omaa asemaansa parlamentissa eroamalla EPP-ryhmästä vuoden 2009 vaalien jälkeen ja perustamalla käytännössä lähes merkityksettömän konservatiiviryhmän (ECR), niin pääministeri David Cameron voi syyttää vain itseään, jos kokee, ettei häntä ole kuultu Britannian kannalta tärkeässä asiassa.  

Kannattaisi mieluummin olla paikalla siellä missä päätöksiä tehdään, kuin rakennella omia hiekkalaatikoita siksi, että äänestäjät niitä tahtovat. Toivottavasti Lontoon Cityn pankkiirit seuraavalla kerralla kertovat suosikkipuolueelleen parempia neuvoja siitä miten hankitaan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa.

Ymmärrän ammatillisen solidaarisuuden, jonka perustalta Wahlroos roimii parlamenttia. Tällä kertaa väärä todistus perustuu kuitenkin puutteelliseen tietoon. Samalla siinä on mukana aimo annos unohdusta. Ainakin Lehman Brothersin kaatumisesta alkaen on EU:n poliittisella agendalla ollut pankkiirien suurimpien bonusten leikkaaminen. Parlamentin tahdonmuodostus ei ole voinut kenellekään tulla yllätyksenä.

Ovigate - eli kuinka henkilökohtainen oli joskus poliittista

Osa I - parempien ihmisten puolue

Oli aika, jolloin nuoret Vihreät julistivat, että henkilökohtainen on poliittista. Ajateltiin, että omilla kulutusvalinnoilla voidaan muuttaa maailmaa, pienentää ympäristön kuormitusta, hiilijalanjälkeä, edistää reilua kauppaa - mitä tahansa.

 

Vähänpä tästä on viime aikoina puhuttu. Kun Heidi Hautala narahti harmaasta oviremontista ja siivoojasta, oli hiljaisuuden väri vihreää mutinaa. En ole nähnyt yhdenkään puoluetoverin pohtivan asiaa yleiseltä kannalta. Yhtäkkiä henkilökohtainen ei ollutkaan poliittista.

 

Hyvä niin. Olisiko tullut aika haudata vihreään politiikkaan joskus liittyvä paremmintietämisen ja opettamisen eetos? Ihan vain tunnustaa, että politiikka on politiikkaa ja poliitikot ihmisiä siinä kuin muutkin. Heilläkin on elämä. 

Osa II - hyvien ja pahojen media

Vihreiden lisäksi ovigate on valaissut median kaksoisstandardeja. Politiikassa on hyviksiä ja pahiksia. Tykkäysjanan ääripäissä ovat vihreä älykkönainen ja porvarillinen talousmies.

Muistellaan hetki Ilkka Kanervan tekstarikohua ja sitä seurannutta mediakohua ja lopulta eroa ulkoministerin tehtävistä. Muistetaan, että Kanervan tekstareissa ei ollut mitään laitonta, ei sinne päinkään. Niiden lähettäjä kuitenkin symboloi yhdelle median osalle sukupuolittunutta ja seksististä asennetta niin, että jauhamista jatkui kunnes ulkoministeriä oli pakko vaihtaa. Julkisuuden taakka ja paine kasvoi liian suureksi.

Hautalan remontti kulkee sananmukaisesti harmaalla vyöhykkeellä. Ainakaan minä en tiedä kerrotun perusteella, onko hänen toimintansa laitonta vai ei. Harmaa talous on kuitenkin harmaampaa kuin puutarhanhoitotekstarit, eikä hyviksenä Hautalaan voi tarttua mitään lokaa, joten hän saa jatkaa ministerinä. Median säännöt ovat erilaisia eri poliitikoille. 

 Osa III - hurskas toive

Ike ja Heidi ovat molemmat aatteellisia, älykkäitä, asioilleen omistautuneita poliitikkoja. Pragmaattisiksi oppineita maailmanparantajia, joiden kanssa on ilo keskustella ja analysoida maailmanmenoa. En todellakaan toivo enkä vaadi Heidin eroa. En kaipaa ajojahteja, en tekopyhyyttä  - en kaksoisstandardeja. Aivan avoimen hurskaasti toivon, että tapaus opettaisi kohtuullisuutta ja loogisuutta.

Ja hurskastelun jälkeen sopii vielä jossitella.

Jos vihreät ymmärtäisivät höllätä joskus aika kireälle vedettyä luomupipoaan ja vähän vähemmän mestaroida kanssaihmistensä elämäntapoja. Ja jos media oppisi arvottamaan poliitikkoja heidän tekojensa perusteella, eikä vain julkisuuskuvan perusteella. Ja jos sedällä olisi munat.

Ja jos media olisi oppinut jotain, niin valtakunnan päälehtenä pidetty uutistabloidi julkaisisi jutun otsikolla: “Anteeksi Ilkka Kanerva!”

 

 

 

Onko demokratiavaje vain propagandahöpinää?

Johtuu varmaan omasta rajallisuudestani, mutta minun on aina ollut vaikea ymmärtää puhetta EU:n demokratiavajeesta. Tämä termi on varsinkin brittiläisten euroskeptikkojen suosiossa, mutta toki moni muukin sitä viljelee viitaten eritoten siihen, että komissio olisi jotenkin erityisen epädemokraattinen toimielin.

Katsotaanpa asiaa hetki. Euroopan unionin jäsenvaltioiden parlamentit nimittävät vaalituloksen perusteella mailleen hallitukset. Nämä hallitukset nauttivat parlamenttiensa enemmistön luottamusta. Nämä samat hallitukset esittävät maansa ehdokkaat komission jäseniksi. Kuultuaan demokraattisilla kansanvaaleilla valittua Euroopan parlamenttia hallitusten edustajat nimittävät komission puheenjohtajan, joka muodostaa komission hallitusten ehdokkaista.

Ehdokkaiden ja koko komission nimitys vaatii vielä parlamentin siunauksen. Mielestäni prosessi on aika tavalla demokraattinen. Itse asiassa, jos tätä valintatapaa ei pidä demokraattisena, niin sitten meidän suomalaisten huolestuneina ryhtyä puhumaan Suomen Pankin tai Kelan demokratiavajeesta.

Populistisessa puheessa komissiota syytetään kasvottomaksi koneistoksi, josta ei tiedä millä tavoin ja mistä esitykset syntyvät. Vastaava kysymys kansallisille hallituksille olisi jopa absurdi. Ne jotka ovat kuulleet hallitusohjelmista unohtavat joskus tahallaan, että komissiolla on työohjelma.

Missä tahansa poliittisessa järjestelmässä on paikallaan keskustella demokratian syventämisestä. Jostain syystä EU:n puitteissa näyttää kuitenkin siltä, että ne jotka eniten puhuvat demokratiavajeesta aloittavat suurimman huudon silloin kun demokratian syventäminen tulee puheeksi. Nykyisin lähes mikä tahansa EU:n kehittämiseen tähtäävä esitys on kamalaa federalismia!

Hyvät käytännöt taas vaietaan lähes tyystin. Euroskeptikoille ei ole sopivaa huomata esimerkiksi sitä kuinka komissio on lisännyt julkisia kuulemismenettelyjään voimakkaasti. Kaikista merkittävimmistä lainsäädäntöhankkeista kysytään nykyään netissä kansalaisten, kansalaisjärjestöjen ynnä muiden vaikutustahojen kantaa. Samalla parlamentti linjaa näkemyksiään esityksiin jo ennalta.

Politiikan paradoksi on, että demokratiavajeesta puhuvat usein kaikkein itsevaltaisimmin hallittujen puolueiden edustajat. Monesti vielä näistä samoista puolueista kuuluu eniten vaatimuksia kaventaa demokratiaa jäsenmaissa rajoittamalla joidenkin kansalaisten poliittisia oikeuksia.

Puhe demokratiavajeesta voidaan jättää propagandanhuuruiseksi höpinäksi ja sen sijaan käydä pohtimaan kansanvallan syventämistä. Yksi hyvä käytännöllinen toimenpide on yleiseurooppalaisten eurovaalikampanjoiden rakentaminen. Tähän suuntaan on menossa muun muassa keskustaoikeistolainen EPP, joka tulee kampanjoimaan omalla ehdokkaalla komission puheenjohtajaksi. Tärkeä asia äänestäjien ja demokratian kannalta.