Koprolaalikko kirkkokuorossa?

Helsingin Sanomien gallup kertoi tänään kokoomuslaisittain iloisen uutisen. Pääministeripuolueen Kannatus 22,1 prosenttia. Selkeä ykkössija irtosi 2,2 prosenttiyksikön erolla kakkosena tulevaan Suomen keskustaan. Ero on suurempi kuin kyselyn virhemarginaali.

Huomattavaa on, että HS:n kannatuskyselyissä Kokoomuksen kannatus on noussut johdonmukaisesti koko kevään ja kesän ajan. Samaan aikaan toiseksi suurimman oppositiopuolueen  kannatus on kulkenut alaspäin kuin pelikuva. Se suurin oppositiopuolue on puolestaan lasketellut jo kymmenen kuukauden ajan.

Mutta katsotaan hetkinen kuinka keskustan kannatus on kehittynyt parin vuoden aikana ja mitä on tapahtunut. 2011 keskusta otti sellaisen rökäletappion, että se varmasti muistetaan pitkään. Ja niin kuin sekään ei olisi riittänyt, kannatus sukelsi vielä vaalienkin jälkeen.

Vuoden 2012 puoluekokouksessa ja Juha Sipilän valinnan jälkeen kannatus ampaisi jälleen ylös ja hetkeksi Keskusta nousi gallupkannatuksessaan suurimmaksi puolueeksi. Nousu taittui viime talvena ja helmikuusta alkaen puolueen parhaasta kannatuksesta on sulanut noin kaksi ja puoli prosenttiyksikköä.

Galluppien tulkinnassa varovaisuus on viisautta enkä väitä, että Keskustan kannatuskasvu olisi Sipilän ansiota. Toki uudella puheenjohtajalla on varmasti vaikutusta ollut, mutta osansa on ollut hallituksellakin. Ja tämä ihan vain siksi, että se on hallitus. Osa Perussuomalaisten puolella käyneistä kannattajista on niinikään oletettavasti palannut takaisin Keskustan kannattajiksi.

Mutta onpa niinkin, että jotain on kevään aikana tapahtunut Keskustan omassa tavassa tehdä politiikkaa. Saapa nähdä miten se on puolueen kannatukseen vaikuttanut. Esimerkkejä löytyisi monelta poliitikolta, mutta otetaan tähän nyt Sirkka-Liisa Anttila.

Oheiset otsikot ja sitaatit on julkaistu huhtikuun ja elokuun välillä ja ne ovat joko hänen suustaan tai hänen lausuntojensa uutisointeja:  

"Kokoomuksen puheenjohtajana voi pärjätä Twiittailemalla"

"Toimittajat syövät kokoomuksen kädestä"

"Anttila tylyttää kokoomusministereitä"

"Anttila tölvii kovin sanoin pääministeri Alexander Stubbia (kok)"

"Anttila ryöpytti kokoomusta maatalouden 141-tuesta"

Tölvii, tylyttää, ryöpyttää! Politiikka on totisesti kontaktilaji. Jos viitseliäisyyttä riittää, niin aika monilta keskustan poliitikoilta saa kevään ajalta kerättyä vastaavaa aineistoa. Ehkä Apollonkadun pimeyksissä on soppatykki, josta joku synkkä satraappi ammentaa sappea puolueen jaettavaksi.    

Mikael Jungner antoi tänään viisaasti vinkin poliitikoille "(Keskusta/Persut/SDP): Voitte jatkaa Kokoomuksen mäiskimistä kunnes Kokoomuksen kannatus on 25 prosenttia. Tai sitten ajaa omaa linjaa ja nousta suurimmaksi puolueeksi."

Alex Stubb puolestaan sanoi diplomaattisesti Ylelle, että suurimmalle puolueelle kritiikki on luonnonlaki, mutta tärkeintä on, että tekee asioita omalla tavalla ja on oma itsensä.

Molemmilla on viisautensa. Kritiikkiä tulee ja sitä pitää sietää, mutta viisas osaa keskittyä omaan tekemiseensä.  Se vain tuli mieleen, että jos sitten tölviminen, tylyttäminen ja ryöpyttäminen onkin jonkin puoleen tapa tehdä asioita ja olla oma itsensä. Että se toimii kuin koprolaalikko kirkkokuorossa - rumia sanoja tulee väkisinkin huudeltua laulun lomaan.

Vihreät ääriliikkeiden kelkassa?

Uuden europarlamentin kolme äänestystulosta kannattaa panna merkille. Kaksi viikoa sitten Martin Schulz äänestettiin parlamentin puhemieheksi 409 äänellä. Viime tiistaina Jean-Claude Juncker valittiin komission puheenjohtajaksi 422 äänellä.  Keskiviikkona Jyrki Katainen yhdessä kolmen muun ehdokkaan kanssa valittiin komissaareiksi 421 äänellä.

Äänestysluvut tarkoittavat sitä, että parlamentissa kansanpuolue EPP, sosialistit  S&D ja liberaalit ALDE muodostavat selkeän ja voittoisan enemmistön. Samalla parlamenttiin on muodostunut selkeä oppositio, jossa ovat äärivasemmisto, äärioikeisto, euroskeptikot, sitoutumattomat ja – vihreät!

Mielenkiintoinen viiteryhmä Vihreille, joiden linjaukset ovat yleensä olleet Eurooppamyönteisiä.

Vihreiden saksalainen Sven Giegold arvosteli Kataisen linjaa liian yksipuoliseksi ja hän totesi puheenvuorossaan talous- ja raha-asiainvaliokunta ECONissa negatiivissävyisesti, että ”2012 pyysitte, että Kreikalle ei annettaisi enää lisäaikaa ja vastustitte voimakkaasti eurobondeja ja kaikkea velan yhteismitallisuutta ja kannatitte säästöjä. ”

En tiedä huomasivatko Euroopan Vihreät, että heidän oma suomalainen jäsenpuolueensa oli ja on hallituksessa, joka on hyväksynyt nuo kaikki Giegoldin listaamat linjaukset. En ole myöskään huomannut että Suomen Vihreät olisivat puolustaneet oman hallituksensa komissaariehdokasta, jota vastaan Europarlamentin Vihreät asettuivat ECONissa. - Päinvastoin parlamentin äänestyksessä Vihreiden Heidi Hautala äänesti tyhjää!!

Olen niin ikään ihmetellyt viime aikoina sitä ärhäkkyyttä, jolla hallituskumppanin edustaja on puolustanut parlamentin valiokuntien johtopaikkoja vaille jääneitä ääripuolueita. Demokratiaan kuuluu enemmistön tahto, joten sen noudattaminen tuskin on epädemokraattista! En ymmärrä myöskään mitä ihmeellistä on siinä, että ne, jotka ovat etukäteen selvästi ilmoittaneet vastustavansa EU-instituutioita, parlamentti mukaan luettuna, jätetään valitsematta valiokuntien johtoon.  

En viitsi tarkemmin miettiä mitä motiiveja jaetun pahan mielen taustalta löytyy, mutta jos oireilu jatkuu, niin voisi olla hyväksi miettiä asiaa myös hallitusyhteistyön toimivuuden näkökulmasta. Sitäkin tietysti voisi kysyä, missä ovat olleet suomalaiset keskustalaiset keskustelusta, jossa on arvosteltu menettelyä, jonka hyötyjänä oli nimenomaan ALDE.

Parlamentissa näyttää kuitenkin siltä, että on muodostunut vakaa enemmistö kolmesta vastuullisesta ryhmästä ja pääosin eriasteisten populistien ja ääriliikkeiden kansoittama kirjava oppositio. Vihreät näyttävät paikkansa valinneen.

(korjattu komissaariäänestystä koskeva tieto. Toisin kuin henkilövaaleissa yleensä, ei kyseessä ollutkaan salainen lippuäänestys)

Cameronin silly party

Brittikonservatiivien puheenjohtaja David Cameronin puheenjohtajataipaleen perusteella voisi kirjoittaa oppikirjan siitä miten vaikutusvalta menetetään ja kuinka vakavalle puolueelle hankitaan vähemmän vakava maine.

Cameron nousi valtaan antamalla lupauksen puolueensa takapenkkiläisille siitä, että hän vie oman meppiryhmänsä eroon keskustaoikeistolaisesta EPP:stä vuoden 2009 vaalien jälkeen. Cameron täytti lupauksensa ja onnistui perustamaan konservatiivisen ECR-ryhmän parlamenttiin.

Viime kaudella ECR toimi parlamentissa yhdessä muiden vastuullisten ja rakentavien ryhmien kanssa, mutta selvästi pienemmällä vaikutusvallalla kuin vaikkapa neljänneksi suurin ryhmä Vihreät. Votewatchin selvityksen mukaan ECR voitti noin 55 prosenttia parlamentin äänestyksistä, kun Vihreät voittivat yli 80 prosenttia. Vaikutusvaltaisin ryhmä oli EPP, joka  voitti lähes 90 prosenttia kaikista äänestyksistä.

Ainakin symboliarvoltaan brittikonservatiivien tärkeimmäksi asiaksi viime kaudella muodostui pankkiirien bonusten puolustaminen. Yksi finanssikriisin alkutekijöistä oli rahastosijoittajien ottamat valtaisat riskit, jotka alkoivat horjuttaa rahalaitoksia. Kannusteena riskinottoon toimivat pankkiirien huikeiksi kasvaneet bonukset. Näille bonuksille haluttiin katto ja sille oli myös parlamentissa vahva kannustus.

Kun päätösjuna oli jo kovassa vauhdissa, havahtui Cameron Cityn pankkiirien lobbaukseen ja ryhtyi vastustamaan bonuskattoa vain huomatakseen, että pienellä parlamenttiryhmällä ei asiaan ollut juurikaan vaikutusvaltaa. Konservatiivien liituraitapankkiirit hävisivät sen erän, mutta vaikutusvallan väheneminen sen kuin jatkui.

Toukokuun eurovaaleissa brittikonservatiivit hävisivät EFD-ryhmään kuuluvalle EU-vastaiselle UKIPille. Sen ainoa onni oli, että EFD menetti sen verran paikkoja muualla, että ryhmä ei enää täytä parlamentin vaatimusta siitä, että ryhmässä on oltava jäseniä vähintään seitsemästä jäsenmaasta. ECR käytti tilaisuutta hyväkseen ja houkutteli EFDstä mukaansa Perussuomalaiset ja Morten Messerschmidtin EU-vastaisen Tanskan kansanpuolueen. Samalla brittikonservatiivit sinetöivät pahimman kilpailijansa UKIPin jäämisen vaille valtaa eli joko sitoutumattomien joukkoon tai epämieluisaan liittoon Marine Le Penin kanssa.

Nokkelalta vaikuttava valtapolitiikka voi kuitenkin johtaa oman vallan vähenemiseen.  Kun ECR ankkuroituu tiukemmin EU-vastaisiin populistipuolueisiin, se samalla asemoi itsensä parlamentin häiriköiden joukkoon, joka joutuu tinkimään ryhmäkurista ja jonka äänestyskäyttäytymisestä tulee näin epävarmempaa. Brittikonservatiivien sisällä nousseesta kritiikistä päätellen tarkimmat ovat jo huomanneet riskit, joihin kuuluu myös ryhmän uusien jäsenten aiemmat rasismiin liittyvät tuomiot. 

Samaan aikaan toisaalla David Cameron kiertää vastustamassa Jean-Claude Junckerin valintaa komission puheenjohtajaksi. Kampanjassaan hän täyttää tehtävää, jonka taas kerran Toryjen takapenkkiläiset ja brittilehdistö ovat hänelle asettaneet. Näin siitä huolimatta, että Junckerin viiden kohdan ohjelmasta neljä palvelee selkeästi Britannian etua ja neljännen, rahaliittoa koskevan pointin, ei Brittejä pitäisi huolettaa.

Mikäli Cameron onnistuu keräämään ympärilleen blokkaavan vähemmistön, jolla estetään Junckerin nimitys, hän samalla on lähellä institutionaalisen kriisin käynnistämistä. Parlamentin henki on nimittäin sellainen, että henkilö, joka ei ole ollut kärkiehdokkaan asemassa eurovaaleissa, palautetaan neuvostoon kitkerien saatesanojen kera.

Kuusi-seitsemän vuotta sitten tein juttua Cameronista ja Brittikonservatiiveista ja tuohon juttuun kysyin kommentteja myös toukokuun vaaleissa pudonneelta liberaalimeppi Andrew Duffilta. 

Muiden kommenttien ohella Duff mainitsi konservatiiveista, että "we call them a silly party". Silloin otin kommentin vastustajan normaalina propagandana.  Nyt kun katson konservatiivien edesottamuksia, niin Cameron on todella tehnyt parhaansa ansaitakseen puolueelleen tämän nimityksen.

Keskustalainen emävale

Suomen Keskusta taistelee eurovaalikampanjassaan niin kiihkeästi eurobondeja vastaan, että totuus on kynnetty syvälle peltoon.

Keskusta otti puoluevaltuustokannanotossaan 27.4. kantaa eurobondeja vastaan ja totesi muun muassa, että " Keskustan eurooppalaisen puolueryhmän, keskustaliberaalin ALDE:n, enemmistö vastustaa eurobondeja."

Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä sanoi STT:n haastattelussa 14.4.2014: ”Yhteinen velka on niin iso askel kohti liittovaltiota, että housut repeää. Etelä-Euroopan mailla on tietenkin kova halu yhteiseen velkaan sattuneesta syystä. EU:n sosiaalidemokraattien kärkiehdokas kannattaa eurobondeja selkeästi, samoin Euroopan kansanpuolueen kärkiehdokas. Se on vaarallista puhetta."

Ehkä Sipilä ja hänen johtamansa Keskusta eivät tiedä mitä heidän oma ryhmänsä ja sen puheenjohtaja  eurobondeista oikeasti ajattelevat. Tai sitten he valehtelevat. Tarkistetaanpa totuus.

18.1.2011 ALDE-ryhmänpuheenjohtaja Guy Verhofstadt otti vahvasti kantaa eurobondien puolesta: "We back the ambitious proposals of Commissioner Olli Rehn."

ALDE:n omat kärkiehdokkaat Verhofstadt ja Rehn ovat niin monissa yhteyksissä ilmoittaneet kannattavansa eurobondeja, että vain eurooppapolitiikkaa täysin seuraamaton on jäänyt näistä tietämättömäksi. Yle uutisoi 30.9.2012 kuinka Rehn vihreän valtuuskunnan kokouksessa Hämeenlinnassa puolusti eurobondeja ja sanoi, että niitä voidaan verrata Suomen kuntarahoitukseen, jossa kunnat yhteisvastuullisesti jakavat velkataakkansa.

Helmikuussa 2012 Euroopan parlamentti hyväksyi päätöslauselman vakauslainoiksi nimetyistä eurobondeista numeroin 515-125. Kyseessä oli siis parlamentin mielipide, ei lakiasäätävä päätös.  

ALDE äänesti parlamentin äänestyksessä 54 puolesta, neljä vastaan ja 20 tyhjää. Sosialistit äänestivät yksimielisesti puolesta, yksi tyhjä. 

EPP:ssä päätöslauselmaesityksen vastustus oli suhteellisesti selvästi suurempaa kuin ALDEssa –  29 äänesti vastaan, 218 puolesta ja kuusi tyhjää.

Kyseinen päätöslauselma koski vakauslainojen toteutettavuutta ja siinä todetaan maltillisesti, että  "voisi olla euroalueen edun mukaista kehittää yhteiset likvidit ja monipuoliset joukkolainamarkkinat ja että sen jälkeen, kun euroalueelle on uskottavasti saatu vakiinnutettua vakauden kulttuuri, vakausjoukkolainojen markkinat tarjoaisivat kestävän vaihtoehdon Yhdysvaltain dollariin sidotuille joukkolainamarkkinoille ja tekisivät eurosta maailmanlaajuisen "tuen ja turvan".

Päätöslauselman valossa eurobonditkaan eivät näytä siltä tulonsiirtounionin peikolta, jonka keskusta on luonut.

(Täsmensin äänestyslukuja, kiitos Heidi Jern)

Perusarvot ja vaalikoneet

Perusarvot kunniaan, julisti ystäväni aikanaan yhteisessä nuoruudessamme, ja jatkoi: "Arvo Salo, Arvo Aalto ja Arvo Ylppö!"

Nyt ovat ajat muuttuneet ja perusarvot on kuopattu niin syvälle, että ainakaan vaalikoneen rakentaja ei enää arvoa tuntisi vaikka kadulla vastaan tulisi, hattua nostaisi ja kättäpäivää sanoisi.

Sekä Hesarin että ylen vaalikoneessa on omat osionsa arvokysymyksille. Tai niin ne on otsikoitu. Hesari kysyy kantaa koulukuriin, samaa sukupuolta olevien ihmisten avioliitto-oikeuksiin ja julkisten palvelujen tuottamistapaan. 

Yle utsii kantaa muun muassa väitteisiin "tykkään EU:sta", "Elinkeinoelämän ääni kuuluu EU:ssa liian voimakkaana" ja "EU-maista tulevat työntekijät vievät suomalaisten työpaikat".

Humen giljotiini sanoo, että tosiasioista ei voi johtaa moraalisia sääntöjä. Tämä on unohtunut kummankin koneen tekijältä. Ylen koneen tekijältä tosin vielä huomattavasti pahemmin.

Se olenko sitä mieltä, että elinkeinoelämän ääni kuuluu liian heikkona tai voimakkaana ei kerro mitään siitä miten voimakkaana tai heikkona sen pitäisi mielestäni kuulua. Joudun pohtimaan onko tässä yritetty rakentaa yhteyttä näkemykseen EU-lobbauksesta vai ehdokkaiden yritysmyönteisyyteen.

Hesarin kysymys siitä, pitäisikö kotikunnan hyväksyä valtion tekemä tarjous turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksesta, on vähän vastaavanlainen. Jos puollan liikkumisen vapautta aina siihen pisteeseen saakka, että katsoisin vastaanottokeskusten toimivan sitä vastaan, niin vastaan samalla tavoin kuin se, jonka mielestä maahan ei pitäisi laskea sisään ainuttakaan ulkomaalaista.

Menemättä syvemmälle filosofian syövereihin katson Wikipediaa, jonka mukaan "arvo on käsitys tavoiteltavasta ja haluttavasta fyysisestä tai abstraktista objektista tai asiantilasta."

Arvojen sijaan monet kysymyksen mittaavat asenteita. Eli suhtautumista johonkin kohteeseen. Kun Yle kysyy tykkäänkö EU:sta vai en, on kyseessä asenne. Se tykkäänkö EU:sta, ei kerro tykkäänkö talouskasvusta, vapaasta liikkuvuudesta tai kansojen välisestä yhteistyöstä eikä varsinkaan siitä pidänkö näitä asioista tai niiden välityksellä saavutettavaa asiantilaa toivottavana!

Voin aivan hyvin olla sitä mieltä, että kaikkien Euroopan maiden pitäisi muodostaa yksi valtio, jolla on vain yksi hallitus ja olla siksi tykkäämättä EU:sta. Tai voin tykätä EU:sta siksi, että se juuri vikojensa vuoksi palvelee minun hyväksi katsomiani tavoitteita.

Ja sitten aivan toinen asia on se millaisia arvokysymyksiä ehdokkailta ylipäätään pitäisi kysyä. Onko koulukurin korostaminen millään tavoin olennaista kun valitaan edustajia Euroopan parlamenttiin, jonka kompetenssiin kansallisten koulujen järjestyksenpito ei millään tavoin liity. Vai pitäisikö tästä koulukurikysymyksestä kyetä päättelemään jotain muutakin ehdokkaan ominaisuuksista, asenteista ja arvomaailmasta? Miksei Hesari mieluummin kysy, että tekisikö tiukempi budjettikuri jäsenmaista parempia? Ja huom. tässäkin on kyse tosiasiaan liittyvästä käsityksestä, ei siitä miten toivoo asioiden olevan!

Täydellistä vaalikonetta odottaessa joudun vastaamaan oman henkilökohtaisen vaalikoneeni kysymykseen:  "Kenestä ehdokkaasta tykkäät eniten?" Ihan vanhalla kokemuksella veikkaan nimittäin, että ihan niin kuin autokaupassa, niin äänestyskopissakin rationaalisia perusteluja tarvitaan vain vahvistamaan tunnepohjalta tehtyä päätöstä!

Ja sitten ne oikeat kysymykset...

Jos rationaalisia kysymyksiä meppiehdokkaille kaivataan, niin vaalikoneita paljon parempia kysymyksiä on tehnyt Brysselin Kansallisseura. Olkaa hyvät, tässä vielä kerran Nypässä ja Facebookissa julkaistu kysymyssetti johdantoperusteluineen.

Testaa meppisi - BKS:n kysymyspatteri meppiehdokkaille
(Saa jakaa ja käyttää vaalikentillä, julkaistu Nykypäivässä)
Suomella on vain 13 meppiä, joten yhteenkään vapaamatkustajaan ei ole varaa. Eurovaalien on oltava tiukka ja kova työhaastattelu, jossa poliittisten mielipiteiden lisäksi testataan myös ehdokkaiden perustiedot ja osaaminen. Eikä mielipiteeksikään riitä, että EU on paha tai hyvä. Vaikutusvaltaisen mepin on osattava perustella näkemyksensä sekä Tammelan torilla, ...parlamentin keskustelussa että kansainvälisen talouslehden palstalla.

Tämän vuoksi Brysselin Kansallisseura on laatinut 10 + 1 kysymystä, jolla jokainen äänestäjä voi testata ovatko ehdokkaat tutustuneet edes perusasioihin. Joihinkin kysymyksiin ei ole oikeita vastauksia. Selityksiä voi hakea muun muassa Euroopan parlamentin, Eurooppatiedotuksen ja EPP-ryhmän nettisivuilta.

1) Missä valiokunnassa haluat työskennellä ja minkä asian/asioiden parissa?
2) Mitä mieltä olet parlamentin oikeudesta laatia omia lakialoitteita?
3) Mikä on näkemyksesi Euroopan parlamentin toimipaikoista?
4) Mainitse kolme konkreettista esimerkkiä Euroopan parlamentin toimivaltaan kuuluvista päätöksistä, joilla parlamentti parhaiten loisi Eurooppaan uusia työpaikkoja.
5) Missä asioissa EP:n vaikutusvalta on suurimmillaan?
6) Parlamentti on täynnä mielenkiintoisia tehtäviä: kvestori, koordinaattori, huissieeri vai valiokunnan varapuheenjohtaja? Missä näistä käyttäisit valtaasi?
7) Miten vastaisit väitteeseen: "EU:sta tehdään liittovaltiota mm. eurokriisin nojalla."
8) Pitäisikö kansallisten parlamenttien asemaa vahvistaa EU:n päätöksenteossa? Perustele näkemyksesi.
9) Mikä sinusta on yhteisömetodin merkittävin ongelma?
10) Mitä hyötyä tai haittaa pankkiunionista olisi?
+1) Kykenetkö neuvottelemaan englanniksi mistä tahansa EP:n toimivaltaan kuuluvasta lainsäädäntökysymyksestä ilman ulkopuolista apua?

 

Nimistöbrändäystä kunnille

Suomalaiset kunnat ovat nimistön perusteella vähän tylsiä paikkoja. On järviä, jokia, niemiä, vesiä ja mäkiä eikä kukaan oman maakunnan ulkopuolella osaa sanoa oliko tämä Pielajärvi tai Niemivesi nyt Keski-Pohjanmaalla vai Ylä-Savossa vai jossain aivan muualla.  

Kuntaliitokset antaisivat kunnille oivan tilaisuuden uudelleenbrändäykseen yksilöllisten ja paremmin kuvaavien nimien myötä. Liitoskuntien nimiaineksia ennakkoluulottomasti hyödyntävä uusi nimi heijastelisi kunnan sielunmaisemaa pelkän maantieteellisen maiseman sijaan.

Esimerkiksi oman kotikuntani Kerimäen liittäminen Punkaharjuun ja Savonlinnaan olisi tarjonnut mahdollisuuden muuttaa koko uuden kunnan nimeksi Kepunlinna. Esimerkki puhunee puolestaan.

Jotta vähävaraisten kuntien ei tarvitsisi tuhlata veroeurojaan kalliisiin konsultteihin, joiden ehdotuksena olisi nimiä, jotka voitaisiin sekoittaa valtion liikelaitoksiin tai ammatillisiin oppilaitoksiin kuten vaikka Vitella tai Analia, niin tarjoan tässä aivan vapaasti ja veloituksetta kuntapäättäjien käyttöön muutamia ehdotuksia tulevia liitoksia varten.    

Ylä-Karjalassa valtuustot äänestävät neljän kunnan yhdistymisestä. Lieksa, Nurmes, Juuka ja Valtimo muodostaisivat Pielisjärven kunnan. Taas tulisi yksi uusi järvi kymmenten järvien nimistöön.

Jullinuvan nimestä puolestaan heijastuisi se avoimuus, jolla Lieksassa maahanmuuttajat otetaan kantaväestön syleilyyn. Samalla se peilaisi sitä ikiaikaista tietoa, joka jo minulle 80-luvulla Joensuussa kerrottiin, että jos ei viikonloppuna missään mitään tapahtunut, niin ainakin Valtimon Rumon kylällä oli miestä puukolla tökätty. Historia kohtaisi nykyisyyden.

Tai ajatellaanpa mikä moderni ja kantaaottava nimi saadaan Leppävirran ja Varkauden yhdistelmästä!  Ei pelkästään Vesistö- tai Metsärikos, vaan suuremmalla, uljaammalla ja yleisemmällä tasolla: Ympäristörikos! Sieltä sitten ponnistaisi kunnallisvaaleihin muun muassa Vihreiden paikallisosasto Vihreä Ympäristörikos!

Etelä-Karjalassa koko maakunnan kokoinen uusi liitoskunta olisi tietysti Limapala. Tai jos Suomenniemeä ei unohdeta, niin Suolimapala. Sellaista paikkakuntaa ei kukaan unohtaisi vaikka kuinka haluaisi!  

Toisaalta voihan nuo periaatteet myös unohtaa ja ulkoistaa koko nimeämisen, jolloin siitä saisi oivan tulonlähteen veronmaksajien tuskaa helpottamaan. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla ei tarvitse edes vaihtaa opastekylttejä kun niissä muutoinkin lukee vain Kehä I länteen tai itään! Tervetuloa sitten Koff-Cityyn, Ikea-Finlandiaan tai Microsoft-Cloudiin!

Hauskaa Vappua!

 

 

EU-kliseitä - etäinen ja sekava

EU-aiheisissa lehtijutuissa ja erilaisissa keskusteluissa törmää ylitse muiden kahteen kliseeseen, jotka myös Helsingin Sanomat toisti tämän aamun pääkirjoituksessaan.

Ensimmäinen kliseistä on se, että "äänestäjät pitävät EU-parlamenttia etäisenä." Lehti kertoi myös syyn sille: "Siitä kertoo sekin, että europarlamentaarikoksi valittu käytännössä katoaa heti valintansa jälkeen kotimaan julkisuudesta."

Sitä Hesari ei kertonut, että suomalaisia kirjeenvaihtajia Brysselissä nostamassa meppejä julkisuuteen on enää puoli tusinaa, kun kymmenen vuotta sitten heitä oli tuplasti. Ei sitäkään, että politiikan toimituksia on supistettu ja politiikalle annettu palstatila on kutistunut. Ei ihme, että mepit katoavat.

Samalla voi kysyä montako tuntematonta ja kadonnutta kansanedustajaa eduskunnassa on? Jos taas meppien vertaaminen ministereihin on reilumpaa, niin silloin pitää kysyä toimittajiltakin, miksei käsi ojenna mikrofonia ja haastattelunauhuria mepin eteen silloin kun kommentille olisi sijaa?

Siihen en usko, että etäisyys olisi olennaisesti maantieteestä johtuva ongelma. Toki myönnän, että tässä suhteessa minulla voi olla vakava näköharha. Matka-aika Brysseliin Helsingistä on kaksi ja puoli tuntia. Junalla ehtii siinä ajassa Imatralle. Tietääkseni Imatralla ei päivitellä, että eduskunta on niin etäinen.

Etäisyys viitanneekin henkiseen etäisyyteen. Eduskuntatalo on suomalaisille tuttu jo rakennuksena päivittäisistä uutiskuvista, koulutunneilta ja aika moni on talossa myös käynyt. En tiedä kuinka moni tietää miltä Euroopan parlamentti näyttää, mutta useamman soisi talossa vierailevan.  

Toinen henkisen etäisyyden mitta on talon toiminnan tunteminen. Tässä tullaankin toiseen kliseeseen, joka kuuluu Hesarin sanoin: "Unionin päätöksenteko näyttää kansalaisten silmissä varmasti sekavalta."

Päätöksenteko näyttää sekavalta, jos se näytetään sekavasti. Se myös näyttää sekavalta, jos hoetaan koko ajan, että se on sekavaa.

Päätöksenteko mystifioitiin 90-luvulla

Väitän, että meitä suomalaisia vaivaa yhä liittymisvaiheessa tapahtunut EU:n päätöksenteon mystifiointi. 90-luvun tuoreella jäsenmaalla oli EU-eliitti, josta osa alleviivasi omaa asiantuntemustaan käyttämällä kansalaisille tuntematonta euroslangia ja selittämällä päätöksentekoa vaikeimmalla mahdollisella tavalla. Tosin täytyy myöntää, että Unionin rakennekin on noista ajoista selkeytynyt, muun muassa Lissabonin sopimuksen myötä.

Väitän kuitenkin aina, että perusrakenne ei ole monimutkainen: EU:n yleistä etua ajavalla komissiolla on aloiteoikeus ja kansalaisia edustava parlamentti yhdessä jäsenmaita edustavan neuvoston kanssa hyväksyy lainsäädännön. Monimutkaista siitä tulee yksityiskohdissa, mutta ei sekään ylivoimaista rakettitiedettä ole. Ongelma on useammin siinä, että media vetää mutkat suoraksi.

Parlamentin tai neuvoston omat kannat uutisoidaan usein lopputuloksena ennen kuin instituutiot ovat päässeet yhteiseen kantaan. Komission esityksistä tai jopa keskustelualoitteista uutisoidaan joskus kuin ne olisivat EU:n päätöksiä. Jopa parlamentin oma-aloitemietinnöistä uutisoidaan välillä tyyliin: "EU vaatii..."

Se, että instituutioilla on joskus tarve korostaa omaa rooliaan päätöksenteossa, ei tietenkään selkeytä kuvaa. Myönnän, että tässä olisi parantamisen varaa. Mutta EU-sensaatioita metsästävät otsikkonikkarit käyttävät myös jokaisen tilaisuuden hyväkseen kertoakseen vaikkapa, että EU kieltää ilmapallot lapsilta.

Joskus on myös peilin vika, että kuva on vino