Cameronin silly party

Brittikonservatiivien puheenjohtaja David Cameronin puheenjohtajataipaleen perusteella voisi kirjoittaa oppikirjan siitä miten vaikutusvalta menetetään ja kuinka vakavalle puolueelle hankitaan vähemmän vakava maine.

Cameron nousi valtaan antamalla lupauksen puolueensa takapenkkiläisille siitä, että hän vie oman meppiryhmänsä eroon keskustaoikeistolaisesta EPP:stä vuoden 2009 vaalien jälkeen. Cameron täytti lupauksensa ja onnistui perustamaan konservatiivisen ECR-ryhmän parlamenttiin.

Viime kaudella ECR toimi parlamentissa yhdessä muiden vastuullisten ja rakentavien ryhmien kanssa, mutta selvästi pienemmällä vaikutusvallalla kuin vaikkapa neljänneksi suurin ryhmä Vihreät. Votewatchin selvityksen mukaan ECR voitti noin 55 prosenttia parlamentin äänestyksistä, kun Vihreät voittivat yli 80 prosenttia. Vaikutusvaltaisin ryhmä oli EPP, joka  voitti lähes 90 prosenttia kaikista äänestyksistä.

Ainakin symboliarvoltaan brittikonservatiivien tärkeimmäksi asiaksi viime kaudella muodostui pankkiirien bonusten puolustaminen. Yksi finanssikriisin alkutekijöistä oli rahastosijoittajien ottamat valtaisat riskit, jotka alkoivat horjuttaa rahalaitoksia. Kannusteena riskinottoon toimivat pankkiirien huikeiksi kasvaneet bonukset. Näille bonuksille haluttiin katto ja sille oli myös parlamentissa vahva kannustus.

Kun päätösjuna oli jo kovassa vauhdissa, havahtui Cameron Cityn pankkiirien lobbaukseen ja ryhtyi vastustamaan bonuskattoa vain huomatakseen, että pienellä parlamenttiryhmällä ei asiaan ollut juurikaan vaikutusvaltaa. Konservatiivien liituraitapankkiirit hävisivät sen erän, mutta vaikutusvallan väheneminen sen kuin jatkui.

Toukokuun eurovaaleissa brittikonservatiivit hävisivät EFD-ryhmään kuuluvalle EU-vastaiselle UKIPille. Sen ainoa onni oli, että EFD menetti sen verran paikkoja muualla, että ryhmä ei enää täytä parlamentin vaatimusta siitä, että ryhmässä on oltava jäseniä vähintään seitsemästä jäsenmaasta. ECR käytti tilaisuutta hyväkseen ja houkutteli EFDstä mukaansa Perussuomalaiset ja Morten Messerschmidtin EU-vastaisen Tanskan kansanpuolueen. Samalla brittikonservatiivit sinetöivät pahimman kilpailijansa UKIPin jäämisen vaille valtaa eli joko sitoutumattomien joukkoon tai epämieluisaan liittoon Marine Le Penin kanssa.

Nokkelalta vaikuttava valtapolitiikka voi kuitenkin johtaa oman vallan vähenemiseen.  Kun ECR ankkuroituu tiukemmin EU-vastaisiin populistipuolueisiin, se samalla asemoi itsensä parlamentin häiriköiden joukkoon, joka joutuu tinkimään ryhmäkurista ja jonka äänestyskäyttäytymisestä tulee näin epävarmempaa. Brittikonservatiivien sisällä nousseesta kritiikistä päätellen tarkimmat ovat jo huomanneet riskit, joihin kuuluu myös ryhmän uusien jäsenten aiemmat rasismiin liittyvät tuomiot. 

Samaan aikaan toisaalla David Cameron kiertää vastustamassa Jean-Claude Junckerin valintaa komission puheenjohtajaksi. Kampanjassaan hän täyttää tehtävää, jonka taas kerran Toryjen takapenkkiläiset ja brittilehdistö ovat hänelle asettaneet. Näin siitä huolimatta, että Junckerin viiden kohdan ohjelmasta neljä palvelee selkeästi Britannian etua ja neljännen, rahaliittoa koskevan pointin, ei Brittejä pitäisi huolettaa.

Mikäli Cameron onnistuu keräämään ympärilleen blokkaavan vähemmistön, jolla estetään Junckerin nimitys, hän samalla on lähellä institutionaalisen kriisin käynnistämistä. Parlamentin henki on nimittäin sellainen, että henkilö, joka ei ole ollut kärkiehdokkaan asemassa eurovaaleissa, palautetaan neuvostoon kitkerien saatesanojen kera.

Kuusi-seitsemän vuotta sitten tein juttua Cameronista ja Brittikonservatiiveista ja tuohon juttuun kysyin kommentteja myös toukokuun vaaleissa pudonneelta liberaalimeppi Andrew Duffilta. 

Muiden kommenttien ohella Duff mainitsi konservatiiveista, että "we call them a silly party". Silloin otin kommentin vastustajan normaalina propagandana.  Nyt kun katson konservatiivien edesottamuksia, niin Cameron on todella tehnyt parhaansa ansaitakseen puolueelleen tämän nimityksen.

Keskustalainen emävale

Suomen Keskusta taistelee eurovaalikampanjassaan niin kiihkeästi eurobondeja vastaan, että totuus on kynnetty syvälle peltoon.

Keskusta otti puoluevaltuustokannanotossaan 27.4. kantaa eurobondeja vastaan ja totesi muun muassa, että " Keskustan eurooppalaisen puolueryhmän, keskustaliberaalin ALDE:n, enemmistö vastustaa eurobondeja."

Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä sanoi STT:n haastattelussa 14.4.2014: ”Yhteinen velka on niin iso askel kohti liittovaltiota, että housut repeää. Etelä-Euroopan mailla on tietenkin kova halu yhteiseen velkaan sattuneesta syystä. EU:n sosiaalidemokraattien kärkiehdokas kannattaa eurobondeja selkeästi, samoin Euroopan kansanpuolueen kärkiehdokas. Se on vaarallista puhetta."

Ehkä Sipilä ja hänen johtamansa Keskusta eivät tiedä mitä heidän oma ryhmänsä ja sen puheenjohtaja  eurobondeista oikeasti ajattelevat. Tai sitten he valehtelevat. Tarkistetaanpa totuus.

18.1.2011 ALDE-ryhmänpuheenjohtaja Guy Verhofstadt otti vahvasti kantaa eurobondien puolesta: "We back the ambitious proposals of Commissioner Olli Rehn."

ALDE:n omat kärkiehdokkaat Verhofstadt ja Rehn ovat niin monissa yhteyksissä ilmoittaneet kannattavansa eurobondeja, että vain eurooppapolitiikkaa täysin seuraamaton on jäänyt näistä tietämättömäksi. Yle uutisoi 30.9.2012 kuinka Rehn vihreän valtuuskunnan kokouksessa Hämeenlinnassa puolusti eurobondeja ja sanoi, että niitä voidaan verrata Suomen kuntarahoitukseen, jossa kunnat yhteisvastuullisesti jakavat velkataakkansa.

Helmikuussa 2012 Euroopan parlamentti hyväksyi päätöslauselman vakauslainoiksi nimetyistä eurobondeista numeroin 515-125. Kyseessä oli siis parlamentin mielipide, ei lakiasäätävä päätös.  

ALDE äänesti parlamentin äänestyksessä 54 puolesta, neljä vastaan ja 20 tyhjää. Sosialistit äänestivät yksimielisesti puolesta, yksi tyhjä. 

EPP:ssä päätöslauselmaesityksen vastustus oli suhteellisesti selvästi suurempaa kuin ALDEssa –  29 äänesti vastaan, 218 puolesta ja kuusi tyhjää.

Kyseinen päätöslauselma koski vakauslainojen toteutettavuutta ja siinä todetaan maltillisesti, että  "voisi olla euroalueen edun mukaista kehittää yhteiset likvidit ja monipuoliset joukkolainamarkkinat ja että sen jälkeen, kun euroalueelle on uskottavasti saatu vakiinnutettua vakauden kulttuuri, vakausjoukkolainojen markkinat tarjoaisivat kestävän vaihtoehdon Yhdysvaltain dollariin sidotuille joukkolainamarkkinoille ja tekisivät eurosta maailmanlaajuisen "tuen ja turvan".

Päätöslauselman valossa eurobonditkaan eivät näytä siltä tulonsiirtounionin peikolta, jonka keskusta on luonut.

(Täsmensin äänestyslukuja, kiitos Heidi Jern)

Perusarvot ja vaalikoneet

Perusarvot kunniaan, julisti ystäväni aikanaan yhteisessä nuoruudessamme, ja jatkoi: "Arvo Salo, Arvo Aalto ja Arvo Ylppö!"

Nyt ovat ajat muuttuneet ja perusarvot on kuopattu niin syvälle, että ainakaan vaalikoneen rakentaja ei enää arvoa tuntisi vaikka kadulla vastaan tulisi, hattua nostaisi ja kättäpäivää sanoisi.

Sekä Hesarin että ylen vaalikoneessa on omat osionsa arvokysymyksille. Tai niin ne on otsikoitu. Hesari kysyy kantaa koulukuriin, samaa sukupuolta olevien ihmisten avioliitto-oikeuksiin ja julkisten palvelujen tuottamistapaan. 

Yle utsii kantaa muun muassa väitteisiin "tykkään EU:sta", "Elinkeinoelämän ääni kuuluu EU:ssa liian voimakkaana" ja "EU-maista tulevat työntekijät vievät suomalaisten työpaikat".

Humen giljotiini sanoo, että tosiasioista ei voi johtaa moraalisia sääntöjä. Tämä on unohtunut kummankin koneen tekijältä. Ylen koneen tekijältä tosin vielä huomattavasti pahemmin.

Se olenko sitä mieltä, että elinkeinoelämän ääni kuuluu liian heikkona tai voimakkaana ei kerro mitään siitä miten voimakkaana tai heikkona sen pitäisi mielestäni kuulua. Joudun pohtimaan onko tässä yritetty rakentaa yhteyttä näkemykseen EU-lobbauksesta vai ehdokkaiden yritysmyönteisyyteen.

Hesarin kysymys siitä, pitäisikö kotikunnan hyväksyä valtion tekemä tarjous turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksesta, on vähän vastaavanlainen. Jos puollan liikkumisen vapautta aina siihen pisteeseen saakka, että katsoisin vastaanottokeskusten toimivan sitä vastaan, niin vastaan samalla tavoin kuin se, jonka mielestä maahan ei pitäisi laskea sisään ainuttakaan ulkomaalaista.

Menemättä syvemmälle filosofian syövereihin katson Wikipediaa, jonka mukaan "arvo on käsitys tavoiteltavasta ja haluttavasta fyysisestä tai abstraktista objektista tai asiantilasta."

Arvojen sijaan monet kysymyksen mittaavat asenteita. Eli suhtautumista johonkin kohteeseen. Kun Yle kysyy tykkäänkö EU:sta vai en, on kyseessä asenne. Se tykkäänkö EU:sta, ei kerro tykkäänkö talouskasvusta, vapaasta liikkuvuudesta tai kansojen välisestä yhteistyöstä eikä varsinkaan siitä pidänkö näitä asioista tai niiden välityksellä saavutettavaa asiantilaa toivottavana!

Voin aivan hyvin olla sitä mieltä, että kaikkien Euroopan maiden pitäisi muodostaa yksi valtio, jolla on vain yksi hallitus ja olla siksi tykkäämättä EU:sta. Tai voin tykätä EU:sta siksi, että se juuri vikojensa vuoksi palvelee minun hyväksi katsomiani tavoitteita.

Ja sitten aivan toinen asia on se millaisia arvokysymyksiä ehdokkailta ylipäätään pitäisi kysyä. Onko koulukurin korostaminen millään tavoin olennaista kun valitaan edustajia Euroopan parlamenttiin, jonka kompetenssiin kansallisten koulujen järjestyksenpito ei millään tavoin liity. Vai pitäisikö tästä koulukurikysymyksestä kyetä päättelemään jotain muutakin ehdokkaan ominaisuuksista, asenteista ja arvomaailmasta? Miksei Hesari mieluummin kysy, että tekisikö tiukempi budjettikuri jäsenmaista parempia? Ja huom. tässäkin on kyse tosiasiaan liittyvästä käsityksestä, ei siitä miten toivoo asioiden olevan!

Täydellistä vaalikonetta odottaessa joudun vastaamaan oman henkilökohtaisen vaalikoneeni kysymykseen:  "Kenestä ehdokkaasta tykkäät eniten?" Ihan vanhalla kokemuksella veikkaan nimittäin, että ihan niin kuin autokaupassa, niin äänestyskopissakin rationaalisia perusteluja tarvitaan vain vahvistamaan tunnepohjalta tehtyä päätöstä!

Ja sitten ne oikeat kysymykset...

Jos rationaalisia kysymyksiä meppiehdokkaille kaivataan, niin vaalikoneita paljon parempia kysymyksiä on tehnyt Brysselin Kansallisseura. Olkaa hyvät, tässä vielä kerran Nypässä ja Facebookissa julkaistu kysymyssetti johdantoperusteluineen.

Testaa meppisi - BKS:n kysymyspatteri meppiehdokkaille
(Saa jakaa ja käyttää vaalikentillä, julkaistu Nykypäivässä)
Suomella on vain 13 meppiä, joten yhteenkään vapaamatkustajaan ei ole varaa. Eurovaalien on oltava tiukka ja kova työhaastattelu, jossa poliittisten mielipiteiden lisäksi testataan myös ehdokkaiden perustiedot ja osaaminen. Eikä mielipiteeksikään riitä, että EU on paha tai hyvä. Vaikutusvaltaisen mepin on osattava perustella näkemyksensä sekä Tammelan torilla, ...parlamentin keskustelussa että kansainvälisen talouslehden palstalla.

Tämän vuoksi Brysselin Kansallisseura on laatinut 10 + 1 kysymystä, jolla jokainen äänestäjä voi testata ovatko ehdokkaat tutustuneet edes perusasioihin. Joihinkin kysymyksiin ei ole oikeita vastauksia. Selityksiä voi hakea muun muassa Euroopan parlamentin, Eurooppatiedotuksen ja EPP-ryhmän nettisivuilta.

1) Missä valiokunnassa haluat työskennellä ja minkä asian/asioiden parissa?
2) Mitä mieltä olet parlamentin oikeudesta laatia omia lakialoitteita?
3) Mikä on näkemyksesi Euroopan parlamentin toimipaikoista?
4) Mainitse kolme konkreettista esimerkkiä Euroopan parlamentin toimivaltaan kuuluvista päätöksistä, joilla parlamentti parhaiten loisi Eurooppaan uusia työpaikkoja.
5) Missä asioissa EP:n vaikutusvalta on suurimmillaan?
6) Parlamentti on täynnä mielenkiintoisia tehtäviä: kvestori, koordinaattori, huissieeri vai valiokunnan varapuheenjohtaja? Missä näistä käyttäisit valtaasi?
7) Miten vastaisit väitteeseen: "EU:sta tehdään liittovaltiota mm. eurokriisin nojalla."
8) Pitäisikö kansallisten parlamenttien asemaa vahvistaa EU:n päätöksenteossa? Perustele näkemyksesi.
9) Mikä sinusta on yhteisömetodin merkittävin ongelma?
10) Mitä hyötyä tai haittaa pankkiunionista olisi?
+1) Kykenetkö neuvottelemaan englanniksi mistä tahansa EP:n toimivaltaan kuuluvasta lainsäädäntökysymyksestä ilman ulkopuolista apua?

 

Nimistöbrändäystä kunnille

Suomalaiset kunnat ovat nimistön perusteella vähän tylsiä paikkoja. On järviä, jokia, niemiä, vesiä ja mäkiä eikä kukaan oman maakunnan ulkopuolella osaa sanoa oliko tämä Pielajärvi tai Niemivesi nyt Keski-Pohjanmaalla vai Ylä-Savossa vai jossain aivan muualla.  

Kuntaliitokset antaisivat kunnille oivan tilaisuuden uudelleenbrändäykseen yksilöllisten ja paremmin kuvaavien nimien myötä. Liitoskuntien nimiaineksia ennakkoluulottomasti hyödyntävä uusi nimi heijastelisi kunnan sielunmaisemaa pelkän maantieteellisen maiseman sijaan.

Esimerkiksi oman kotikuntani Kerimäen liittäminen Punkaharjuun ja Savonlinnaan olisi tarjonnut mahdollisuuden muuttaa koko uuden kunnan nimeksi Kepunlinna. Esimerkki puhunee puolestaan.

Jotta vähävaraisten kuntien ei tarvitsisi tuhlata veroeurojaan kalliisiin konsultteihin, joiden ehdotuksena olisi nimiä, jotka voitaisiin sekoittaa valtion liikelaitoksiin tai ammatillisiin oppilaitoksiin kuten vaikka Vitella tai Analia, niin tarjoan tässä aivan vapaasti ja veloituksetta kuntapäättäjien käyttöön muutamia ehdotuksia tulevia liitoksia varten.    

Ylä-Karjalassa valtuustot äänestävät neljän kunnan yhdistymisestä. Lieksa, Nurmes, Juuka ja Valtimo muodostaisivat Pielisjärven kunnan. Taas tulisi yksi uusi järvi kymmenten järvien nimistöön.

Jullinuvan nimestä puolestaan heijastuisi se avoimuus, jolla Lieksassa maahanmuuttajat otetaan kantaväestön syleilyyn. Samalla se peilaisi sitä ikiaikaista tietoa, joka jo minulle 80-luvulla Joensuussa kerrottiin, että jos ei viikonloppuna missään mitään tapahtunut, niin ainakin Valtimon Rumon kylällä oli miestä puukolla tökätty. Historia kohtaisi nykyisyyden.

Tai ajatellaanpa mikä moderni ja kantaaottava nimi saadaan Leppävirran ja Varkauden yhdistelmästä!  Ei pelkästään Vesistö- tai Metsärikos, vaan suuremmalla, uljaammalla ja yleisemmällä tasolla: Ympäristörikos! Sieltä sitten ponnistaisi kunnallisvaaleihin muun muassa Vihreiden paikallisosasto Vihreä Ympäristörikos!

Etelä-Karjalassa koko maakunnan kokoinen uusi liitoskunta olisi tietysti Limapala. Tai jos Suomenniemeä ei unohdeta, niin Suolimapala. Sellaista paikkakuntaa ei kukaan unohtaisi vaikka kuinka haluaisi!  

Toisaalta voihan nuo periaatteet myös unohtaa ja ulkoistaa koko nimeämisen, jolloin siitä saisi oivan tulonlähteen veronmaksajien tuskaa helpottamaan. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla ei tarvitse edes vaihtaa opastekylttejä kun niissä muutoinkin lukee vain Kehä I länteen tai itään! Tervetuloa sitten Koff-Cityyn, Ikea-Finlandiaan tai Microsoft-Cloudiin!

Hauskaa Vappua!

 

 

EU-kliseitä - etäinen ja sekava

EU-aiheisissa lehtijutuissa ja erilaisissa keskusteluissa törmää ylitse muiden kahteen kliseeseen, jotka myös Helsingin Sanomat toisti tämän aamun pääkirjoituksessaan.

Ensimmäinen kliseistä on se, että "äänestäjät pitävät EU-parlamenttia etäisenä." Lehti kertoi myös syyn sille: "Siitä kertoo sekin, että europarlamentaarikoksi valittu käytännössä katoaa heti valintansa jälkeen kotimaan julkisuudesta."

Sitä Hesari ei kertonut, että suomalaisia kirjeenvaihtajia Brysselissä nostamassa meppejä julkisuuteen on enää puoli tusinaa, kun kymmenen vuotta sitten heitä oli tuplasti. Ei sitäkään, että politiikan toimituksia on supistettu ja politiikalle annettu palstatila on kutistunut. Ei ihme, että mepit katoavat.

Samalla voi kysyä montako tuntematonta ja kadonnutta kansanedustajaa eduskunnassa on? Jos taas meppien vertaaminen ministereihin on reilumpaa, niin silloin pitää kysyä toimittajiltakin, miksei käsi ojenna mikrofonia ja haastattelunauhuria mepin eteen silloin kun kommentille olisi sijaa?

Siihen en usko, että etäisyys olisi olennaisesti maantieteestä johtuva ongelma. Toki myönnän, että tässä suhteessa minulla voi olla vakava näköharha. Matka-aika Brysseliin Helsingistä on kaksi ja puoli tuntia. Junalla ehtii siinä ajassa Imatralle. Tietääkseni Imatralla ei päivitellä, että eduskunta on niin etäinen.

Etäisyys viitanneekin henkiseen etäisyyteen. Eduskuntatalo on suomalaisille tuttu jo rakennuksena päivittäisistä uutiskuvista, koulutunneilta ja aika moni on talossa myös käynyt. En tiedä kuinka moni tietää miltä Euroopan parlamentti näyttää, mutta useamman soisi talossa vierailevan.  

Toinen henkisen etäisyyden mitta on talon toiminnan tunteminen. Tässä tullaankin toiseen kliseeseen, joka kuuluu Hesarin sanoin: "Unionin päätöksenteko näyttää kansalaisten silmissä varmasti sekavalta."

Päätöksenteko näyttää sekavalta, jos se näytetään sekavasti. Se myös näyttää sekavalta, jos hoetaan koko ajan, että se on sekavaa.

Päätöksenteko mystifioitiin 90-luvulla

Väitän, että meitä suomalaisia vaivaa yhä liittymisvaiheessa tapahtunut EU:n päätöksenteon mystifiointi. 90-luvun tuoreella jäsenmaalla oli EU-eliitti, josta osa alleviivasi omaa asiantuntemustaan käyttämällä kansalaisille tuntematonta euroslangia ja selittämällä päätöksentekoa vaikeimmalla mahdollisella tavalla. Tosin täytyy myöntää, että Unionin rakennekin on noista ajoista selkeytynyt, muun muassa Lissabonin sopimuksen myötä.

Väitän kuitenkin aina, että perusrakenne ei ole monimutkainen: EU:n yleistä etua ajavalla komissiolla on aloiteoikeus ja kansalaisia edustava parlamentti yhdessä jäsenmaita edustavan neuvoston kanssa hyväksyy lainsäädännön. Monimutkaista siitä tulee yksityiskohdissa, mutta ei sekään ylivoimaista rakettitiedettä ole. Ongelma on useammin siinä, että media vetää mutkat suoraksi.

Parlamentin tai neuvoston omat kannat uutisoidaan usein lopputuloksena ennen kuin instituutiot ovat päässeet yhteiseen kantaan. Komission esityksistä tai jopa keskustelualoitteista uutisoidaan joskus kuin ne olisivat EU:n päätöksiä. Jopa parlamentin oma-aloitemietinnöistä uutisoidaan välillä tyyliin: "EU vaatii..."

Se, että instituutioilla on joskus tarve korostaa omaa rooliaan päätöksenteossa, ei tietenkään selkeytä kuvaa. Myönnän, että tässä olisi parantamisen varaa. Mutta EU-sensaatioita metsästävät otsikkonikkarit käyttävät myös jokaisen tilaisuuden hyväkseen kertoakseen vaikkapa, että EU kieltää ilmapallot lapsilta.

Joskus on myös peilin vika, että kuva on vino

Eurovaalien oheiskohinaa

Vaalien lähestymisen huomaa myös etujärjestöjen kuhinasta. Eurovaalien alla ymmärrettävän moni haluaa kertoa ehdokkaille ja puolueille omat kantansa tärkeisiin kysymyksiin.

Hyväksi havaittu tapa on ollut esittää kysymyksiä. Mitä mieltä puolueenne/parlamenttiryhmänne/ehdokkaanne on näistä meidän edunvalvontamme alaan kuuluvista tärkeistä asioista? "Pitäähän mielestänne kehitystä edistää", kysyy kehityksenedistämisen neuvottelukunta. Vastausten perusteella voidaan esitellä kehitysmyönteisimmät ehdokkaat.

Vaikutan, siis olen, on edunvalvojan motto. Osalla se kääntyy muotoon "ruikutan, siis olen". Ellei edunvalvoja näytä olevan valveilla aina ja kaikkialla, hän voi pelätä, että hänet unohdetaan. Jäsenistö voisi jopa kysellä, eikö meidän asialle mitään tehdä.  Niin silloinkin, vaikka valvottavana olisi varsin niukasti etuja.

Tämä kaikki juohtui mieleeni, kun käteni yhytti OAJ:n esitteen "Europarlamenttivaalit 2014". Kaikki kunnioitus hyvälle edunvalvontajärjestölle, mutta esitteen viesti kiteytyy yhteen pallukkaan ja se kuuluu: "vastuu koulutusasioista tulee kuulua jäsenmaille itselleen."

No niinpä. Euroopan parlamentti ei voi muuttaa perussopimuksia, joten eurovaaleissa ei päätetä koulutusasioiden siirtämisestä unionin kompetenssiin. OAJ:n keskeinen vaatimus ei siis liity eurovaaleihin, vaikka niin näyttääkin!

Suurin piirtein kaikki muu paperissa on sellaista, jonka jokainen on valmis hyväksymään, kuten että europarlamentaarikkojen on oltava aktiivisesti vuorovaikutuksessa järjestöjen kanssa, tutkimukseen on sijoitettava ja että opettajien koulutustason on oltava korkea.  

Älköön nyt OAJ:lainen opettajakunta ottako hernettä sieraimeensa, olen toki sitä mieltä, että opettajat ja heidän etujärjestönsä ovat kovin tärkeitä. Käytän vain OAJ:ta esimerkkinä siitä oheiskohinasta, joka eurovaaleihin liittyy. Olen nimittäin aivan varma, että vastaavia esimerkkejä tulee muitakin, ellei jo ole tullut.

Oheiskohinan luoma harha on, että äänestäjät - ehkä jopa eräät kokemattomammat ehdokkaatkin -  jättävät havaitsematta mistä näissä vaaleissa päätetään ja mistä ei. Kun puhutaan siitä minkä asioiden pitäisi olla unionin tai jäsenmaiden päätösvallassa, olisi syytä muistuttaa myös siitä, että oikeastaan siitä pitäisi puhua eduskuntavaaleissa! Hallitukset keskenäänhän perussopimusta muokkaavat!

Ymmärrän, että vaalit ovat oiva aika muistuttaa, että mekin olemme olemassa. Joskus tulee vain mieleen Kummelien laulunsanat: "antakaa kun määkin huudan, määkin olen kännissä."

Tarvitseeko demokratia konsultteja?

Jos laivan kippari etsii paatille suuntaa kysymällä luotsilta mihin kannattaisi mennä, ollaan hukassa. Jos laivan kippari etsii paatille suuntaa kysymällä luotsilta, miten päästään parhaiten siihen satamaan, johon on päätetty mennä, ollaan viisaasti vesillä. Ja jos paatin kippari käyttää luotsia, joka tuntee vedet huonommin kuin hänen perämiehensä, ollaan vaaran äärellä. 
 

Politiikan ja ulkopuolisten konsulttien suhde näyttää samalta. Ellei päämäärä ole tiedossa, ei sitä tietoa kannattaisi ulkopuolelta ryhtyä ostamaan. Ja jos ulkopuolelta ostettu tieto on heikompaa ja kalliimpaa kuin organisaatiossa oleva, ollaan jälleen hukassa. 

Asia juohtui mieleeni, kun eilen luin eilen  Hanna Kuuselan ja Matti Ylösen kirjan Konsulttidemokratia: Kuinka valtiosta tehdään tyhmä ja tehoton.

Kirjoittajat käsittelevät oivaltavasti ja analyyttisesti sitä kuinka julkinen valta on ulkoistanut ajatteluaan konsulteille ja samalla tyhmentänyt itsensä. Ulkoistaminen ei ole useinkaan ollut edes säästöä, sillä monissa tapauksissa töiden siirtäminen konsulteille on käynyt kalliimmaksi kuin töiden teettäminen virkamiehillä. samalla organisaatiot ovat menettäneet oman tietonsa ja joutuneet konsulttien armoille.

Loppukuvana lukijan mieleen nousevat vanhat konsulttivitsit. Konsultti kusettaa enemmän kuin korillinen kaljaa. Ja mitä yhteistä on konsultin kesämökillä ja hänen urakallaan? Kustavissa molemmat!

Mutta entä tilanteet, joissa asiantuntemusta kannattaa ostaa? Julkisella sektorilla on koko joukko hankkeita, joiden pohjaksi tarvitaan erikoisosaamista, josta kannattaa maksaa juuri selvityksen verran - ei enempää, muttei vähempääkään. Tällainen konsulttityö on parhaimmillaan luotsin käyttämistä. Luodataan karikot ja osoitetaan erilaiset väylävaihtoehdot sekä niiden hyödyt ja haitat. Tällaista hyvä ja hyödyllistä konsultin käyttöä kirjoittajat eivät mainitse.

Se mistä olisin eniten huolissani on, jos ei suunnastakaan ole hajua. Onko politiikka muuttunut niin, että sen on aiempaa vaikeampi muotoilla tavoitteitaan? Ja jos, niin mistä muutos johtuu?

Jos vastaus ensimmäiseen kysymykseen on kyllä, niin ensimmäinen ja helpoin vastaus toiseen kysymykseen on maailman monimutkaistuminen. Se on myös kirjoittajien mukaan yleinen perustelu konsulttien käytölle. Jonkun etu myös on joskus kuvata maailma mahdollisimman monimutkaiseksi.  

Toinen pohdinta koskee politiikkaan hakeutumisen motiiveja. Yltiöpolitisoituneille takavuosikymmenille katsova politiikan tarkkailija voisi arvioida, että yhteisten tavoitteiden sijaan politiikasta on tullut henkilökohtainen uravalinta, jota motivoi oma menestys. Yhteiset tavoitteet ovat silloin vain väline omille urasuunnitelmille.  

Kolmas pohdinta koskee tavoitteenasettelun mekanismeja. Vielä takavuosina puolueilla oli milloin vilkasta, milloin vähemmän vilkasta ohjelmatoimintaa ja henkilövalintojen yhteydessä käytiin keskustelua politiikan suunnasta. Puheet tahtotilasta ja tavoitehorisontista olivat tarpeettomia, kun väännettiin kättä siitä mikä on valtion rooli suhteessa yksilön vapauteen ja valinnan mahdollisuuksiin.

Jos puolueiden jäsenillä ei syystä tai toisesta ole välineitä ohjelmalliseen keskusteluun, ei sitä mahdollisuutta ole puolueiden välilläkään.

Ja neljänneksi, onko politiikka siiloutunut ja professionalisoitunut sektorikohtaiseksi managerialismiksi, jossa esimerkiksi koulutuspolitiikan ammattilaiset eivät keskustele vaikkapa sosiaali- ja terveyspolitiikan ammattilaisten kanssa? Ovatko yleispoliitikot käyneet uhanalaisiksi?

Mitä useampaan kysymykseen vastaus on kyllä, sitä suurempi tila jää politiikan tavoitteiden ulkoistamiselle. Konsulteista tulee kippareita, jotka sanelevat sekä sataman, että päättävät kurssin sinne. Se kai ei ollut politiikan tarkoitus.