Brexitin jälkeen moni
poliitikko, jopa joku pääministerikin, totesi, että ”EU:n on tullut aika katsoa
peiliin”. Tätä sitten onkin hoettu. Ajatus on, että populistien voittokulku olisi
oire niistä virheistä, joita EU-myönteisten poliitikkojen joukko Euroopan
komissiossa, parlamentissa ja neuvostossa on tehnyt.
Jos virheitä on
tehty, niin niitä ovat tämän mukaan siis olleet myös sellaiset
lainsäädäntöesitykset, joilla on muun muassa rajoitettu ihmisille tai
ympäristölle haitallisten aineitten valmistusta ja myyntiä. Virheitä on tehty,
kun on estetty luomasta kansallisia kaupan esteitä Ja purettu entisiä, jolloin
kuluttajien valinnan mahdollisuudet ovat kasvaneet. Virheitä ovat myös varmaan
tutkimuksen ja innovaatioiden tai yhteisten infrastruktuuri-investointien
rahoitus?
Sarkasmi sikseen,
aivan oikeitakin virheitä on varmasti tehty, kuten tehdään aina politiikassa. Ylikansallisen
politiikan eli tämän ns. toisen asteen politiikan erottaa kuitenkin
kansallisesta politiikasta se, että sitä on helppo syyttää, mutta vaikea
kiittää. Kehut satavat kansalliseen laariin, moitteet ylikansalliseen. Näin
siksi, että kiitoksen keräämiseen parhaiten soveltuva kannusteyksikkö on nimeltään
vaalipiiri.
Sitä paitsi
jokaisessa EU:n päätöksessä loukataan jonkin eturyhmän etua, joka sen jälkeen
on valmis kovaan ääneen todistamaan EU:n vääryydestä. Jos kalastaja syyttää
unionia toimeentulonsa heikkenemisestä, kun se rajoittaa kalastusta, niin samaan
aikaan ympäristöaktiivi syyttää sitä kalakantojen uhkaamisesta, kun se ei
rajoita kalastusta tarpeeksi. Viimeisenä kalatiskillä kauppias ja kuluttaja yhdessä
harmittelevat kohonneita hintoja ja syyttävät siitäkin EU:ta. Kukaan ei ole
tyytyväinen, mutta asiat ovat silti paremmin kuin ilman sääntelyä, jolloin
meret olisi jo aikaa sitten tyhjennetty.
Kompromissit, joista
politiikkaa koostuu, ovat jonkun mielestä aina vääriä. Ne vievät liikaa ja antavat liian vähän.
Sitä paitsi politiikkaan kuuluu aina nurinaa,
marinaa ja valitusta. Sitä kuuluu, vaikkei olisi mitään mistä marista. Juncker
ja muut johtavat EU-poliitikot vastasivat EU:n liiallista sääntelyä koskevaan
marinaan karsimalla komission esityksiä. Komission työohjelma eli lista
tulevasta lainsäädännöstä on kuihtunut murto-osaan aiemmasta. Vähentynyt norminanto
ei kuitenkaan saa kiitosta, koska sitä mitä ei ole, ei myöskään näe!
Alankin epäillä, että
politiikan sisällöllä on yhä heikompi yhteys politiikan suosioon ja
puoluekannatukseen. Päätöksistä riippumaton kuohunta on lisääntynyt USA:ssa ja
Euroopassa ja tätä kuohuntaa lietsovat ulkopuoliset tahot, joilla on intressi
vaikuttaa ihmisten asenteisiin.
Tarkoitushakuinen
tyytymättömyys sopii eritoten Venäjän intressiin ja sen luomisesta on jo nyt
kylliksi näyttöä. Erittelyksi riittäköön maininnat demokraattien sähköpostien hakkeroinnista, Front Nationalin ja muutaman muun populistipuolueen rahoituksesta ja toistuvasta valheellisten uutisten levittämisestä sekä somessa että valtiollisissa uutisvälineissä. Kaiken tämän yhteinen tarkoitus on luoda epävakautta avoimiin, demokraattisiin yhteiskuntiin. Seuraavat hyökkäykset nähdään vaaleihin valmistautuviin Saksaan ja Ranskaan.
Peiliin
katsominen, itsereflektio, ei tee pahaa kenellekään. Hyödyllisempää olisi kuitenkin
katsoa ikkunasta ulos. Maisema ei ole kaunis.