Tuplataan
kansanedustajien määrä, kirjoitti Ylen politiikan toimittaja Jari Korkki viime viikolla blogissaan. Hän perusteli ajatusta sillä, että kun kansanedustajien
määräksi vuonna 1906 asetettiin 200, niin äänestäjiä oli noin 1,3 miljoonan
nykyisen 5,4 miljoonan sijasta.
Aivan
yksinkertaisella matematiikalla huomaa, että edustaja edustaa suurempaa
äänestäjäjoukkoa ja loogisesti on siis etääntynyt kansasta. Tai kansalaisen
ääni on käynyt keveämmäksi, kuten Korkki asian sanoo.
Kansanedustajien
määrän kasvattaminen parantaa suhteellisuuden toteutumista. Jos väestömuutokset
jatkuvat nykyiseen malliin, niin pian meillä on kolme vaalipiiriä: Helsinki,
Uusimaa ja muu Suomi. Joten pidetään vaalipiirit nykyisellään, mutta valitaan
enemmän kansanedustajia. Uusimaa tosin pitäisi jakaa kahtia kaikissa malleissa.
Lukuisampi
edustajajoukko johtaa siihen, että kansanedustajan asema voi normalisoitua. Edustajan ei pidä olla sen koommin
jalustalla kuin sylkykuppina. Mitä useampi ihminen kokee mahdolliseksi tehdä
politiikkaa työksi, sitä parempi.
Matalampi kynnys
eduskuntaan tarkoittaa myös suurempaa vaihtuvuutta. Politiikka ei ole suljetun
poliitikkoeliitin työtä, vaan työtä, johon voi ryhtyä ja josta voi poistua
ilman suurempaa kohinaa.
Ajatellaan asiaa
toisinpäin. Jos edustajia olisi sata, kuten monesti eri syistä ehdotetaan, niin
saisimme sata ankarasti paikastaan taistellutta edustajaa eduskuntaan.
Investoinnit vaalikampanjaan ja julkisuuteen olisivat nykyistä merkittävästi
suurempia. Edustaisivatko nämä poliitikot paremmin vai huonommin äänestäjiään
kuin nykyiset? Olisivatko he kampanjaresurssien ja -taitojen sekä tunnettavuutensa vuoksi parempia lainsäätäjiä?
Jos
kansanedustajien määrää kasvatetaan, niin poliittisen hyväksyttävyyden vuoksi tarvitaan
myös uudistus eduskunnan kuluihin. Säästöä tulee kun palkkaus muutetaan
läpinäkyväksi eli poistetaan kateutta synnyttävät verottomat kulukorvaukset.
Kansanedustajan palkan on syytä olla kokonaan verotettavaa tuloa jo yksinomaan
sen vuoksi, että he tietäisivät miten heidän itsensä säätämät veromuutokset
vaikuttavat! Poistetaan myös oikeus avustajiin rivikansanedustajilta, niin
saadaan tilaa taloihin. Näillä yhdessä katetaan osa kasvaneen eduskunnan
kustannusvaikutuksista.
Lopulta raha ei
ole kuitenkaan mikään argumentti kansanedustajien määrän muutokseen suuntaan
tahi toiseen. Kansanedustajien toimintamenot tämän vuoden talousarviossa ovat
vajaat 22 miljoonaa euroa. Likimain saman verran kuluja Suomen valtiolle
koituisi, jos euroalueen korkotaso nousisi tänä vuonna 0,075
prosenttiyksikköä. Palkan voisi aivan hyvin sitoa vaikkapa kunnanjohtajien
keskipalkkaan. Tärkeintä on, että määräytymisperuste on reilu ja läpinäkyvä.
Olennaista on myös se periaate, että istuvat kansanedustajat eivät päätä omista
palkoistaan.
Laaja edustavuus
ja matala kynnys politiikkaan ovat minusta aivan hyviä tavoitteita demokratian
kehittämiselle. Jos näiden tavoitteiden sivuvaikutuksena myös koko ajan kalliimmaksi
ja ammattimaisemmaksi muuttuva kampanjointi voi keventyä, niin sekin on vain
hyvä.
Politiikan ei tarvitse olla muiden ammattiurien tavoin ura tai ammatti. Ammattilaisuutta tarvitaan, mutta niin tarvitaan myös kokemuksia politiikan ulkopuolelta. Lisäksi yhteisten asioiden kannalta olisi toivottavaa, että politiikassa toimivien kantava eetos on sisällöissä, tavoitteissa ja asioissa enemmän kuin omassa menestyksessä. Ja toisaalta, vähän lisää harmautta politiikkaan voisi osoittaa turhautuneille kansalaisille, että turhaan te kansanedustajia halveeraatte. Sehän on kuin itseänne mollaisitte!
Erityisesti viime
kaikkien viime vaaleissa varasijoille jääneiden kannattaisi nyt pontevasti
tarttua tähän ehdotukseen.