Cameron nousi
valtaan antamalla lupauksen puolueensa takapenkkiläisille siitä, että hän vie
oman meppiryhmänsä eroon keskustaoikeistolaisesta EPP:stä vuoden 2009 vaalien
jälkeen. Cameron täytti lupauksensa ja onnistui perustamaan konservatiivisen
ECR-ryhmän parlamenttiin.
Viime kaudella
ECR toimi parlamentissa yhdessä muiden vastuullisten ja rakentavien ryhmien
kanssa, mutta selvästi pienemmällä vaikutusvallalla kuin vaikkapa neljänneksi
suurin ryhmä Vihreät. Votewatchin selvityksen mukaan ECR voitti noin 55
prosenttia parlamentin äänestyksistä, kun Vihreät voittivat yli 80 prosenttia. Vaikutusvaltaisin
ryhmä oli EPP, joka voitti lähes 90
prosenttia kaikista äänestyksistä.
Ainakin
symboliarvoltaan brittikonservatiivien tärkeimmäksi asiaksi viime kaudella
muodostui pankkiirien bonusten puolustaminen. Yksi finanssikriisin
alkutekijöistä oli rahastosijoittajien ottamat valtaisat riskit, jotka alkoivat
horjuttaa rahalaitoksia. Kannusteena riskinottoon toimivat pankkiirien
huikeiksi kasvaneet bonukset. Näille bonuksille haluttiin katto ja sille oli
myös parlamentissa vahva kannustus.
Kun päätösjuna
oli jo kovassa vauhdissa, havahtui Cameron Cityn pankkiirien lobbaukseen ja ryhtyi
vastustamaan bonuskattoa vain huomatakseen, että pienellä parlamenttiryhmällä
ei asiaan ollut juurikaan vaikutusvaltaa. Konservatiivien liituraitapankkiirit hävisivät sen erän, mutta vaikutusvallan väheneminen sen kuin jatkui.
Toukokuun eurovaaleissa
brittikonservatiivit hävisivät EFD-ryhmään kuuluvalle EU-vastaiselle UKIPille.
Sen ainoa onni oli, että EFD menetti sen verran paikkoja muualla, että ryhmä ei enää
täytä parlamentin vaatimusta siitä, että ryhmässä on oltava jäseniä vähintään seitsemästä
jäsenmaasta. ECR käytti tilaisuutta hyväkseen ja houkutteli EFDstä mukaansa Perussuomalaiset ja Morten Messerschmidtin EU-vastaisen Tanskan kansanpuolueen. Samalla brittikonservatiivit sinetöivät pahimman kilpailijansa UKIPin jäämisen vaille valtaa eli joko sitoutumattomien joukkoon tai epämieluisaan liittoon Marine Le Penin kanssa.
Nokkelalta vaikuttava valtapolitiikka
voi kuitenkin johtaa oman vallan vähenemiseen.
Kun ECR ankkuroituu tiukemmin EU-vastaisiin populistipuolueisiin, se
samalla asemoi itsensä parlamentin häiriköiden joukkoon, joka joutuu tinkimään
ryhmäkurista ja jonka äänestyskäyttäytymisestä tulee näin epävarmempaa.
Brittikonservatiivien sisällä nousseesta kritiikistä päätellen tarkimmat ovat
jo huomanneet riskit, joihin kuuluu myös ryhmän uusien jäsenten aiemmat rasismiin liittyvät tuomiot.
Samaan aikaan
toisaalla David Cameron kiertää vastustamassa Jean-Claude Junckerin valintaa
komission puheenjohtajaksi. Kampanjassaan hän täyttää tehtävää, jonka taas
kerran Toryjen takapenkkiläiset ja brittilehdistö ovat hänelle asettaneet. Näin
siitä huolimatta, että Junckerin viiden kohdan ohjelmasta neljä palvelee
selkeästi Britannian etua ja neljännen, rahaliittoa koskevan pointin, ei
Brittejä pitäisi huolettaa.
Mikäli Cameron
onnistuu keräämään ympärilleen blokkaavan vähemmistön, jolla estetään Junckerin
nimitys, hän samalla on lähellä institutionaalisen kriisin käynnistämistä. Parlamentin
henki on nimittäin sellainen, että henkilö, joka ei ole ollut kärkiehdokkaan
asemassa eurovaaleissa, palautetaan neuvostoon kitkerien saatesanojen kera.
Kuusi-seitsemän
vuotta sitten tein juttua Cameronista ja Brittikonservatiiveista ja tuohon
juttuun kysyin kommentteja myös toukokuun vaaleissa pudonneelta liberaalimeppi
Andrew Duffilta.
Muiden
kommenttien ohella Duff mainitsi konservatiiveista, että "we call them a
silly party". Silloin otin kommentin vastustajan normaalina propagandana. Nyt kun katson konservatiivien edesottamuksia,
niin Cameron on todella tehnyt parhaansa ansaitakseen puolueelleen tämän
nimityksen.