Jos poliittisesta tulee henkilökohtaista

”Henkilökohtainen on poliittista”, on joillakin ollut tapana julistaa. Pinnallisesti ajateltuani, olen ollut samaa mieltä. Ainakin silloin kun jätän eettisesti kyseenalaisesti toimivan, mm. lapsityövoimaa kaakaoplantaaseillaan välillisesti hyödyntävän, Nestlen tuotteet hyllyyn.

Muutamissa muissakin asioissa ajattelen näin. Vaikka pikemminkin kyse on siitä, että politiikasta on tullut henkilökohtaista kun se ohjaa ostopäätöksiäni.

Mutta entä sitten kun henkilökohtaisesta tulee poliittista sillä tavoin, että politiikan logiikka johdetaan induktiivisesti omista henkilökohtaisista kokemuksista?

Tämä tuli mieleen tällä viikolla, kun Euroopan parlamentissa on käsitelty tupakkadirektiiviä. Useat poliitikot ikään, kotimaahan, sukupuoleen ja puoluekantaan katsomatta ovat eri tilanteissa avautuneet kertomaan omista tupakointikokemuksistaan.

Useimmille nuo kertomukset ovat olleet vain tapa värittää poliittista puhetta henkilökohtaisella tarinalla. Jaettu henkilökohtainen kokemus synnyttää kosketuspintaa kuulijoiden kanssa ja luo luottamusta. Hyvä niin.

Mutta kertomukset herättivät kysymyksen siitä kuinka varsinkin arkisessa keskustelussa ihmiset perustelevat näkemyksiään omilla kokemuksillaan.

”Vastustan yleistä ruotsin kielen opetusta, koska en itsekään sitä oppinut ja koska siitä ei olisi ollut minulle mitään hyötyä.” Tai ”yksityisautoilun pitäisi olla paljon kalliimpaa, koska ei täällä kaupungissa, missä minä asun, autoa tarvitse kuitenkaan.”

Yhden henkilön kokemuksella on maailmassa ylipäätään kovin harvoin painavaa todistearvoa. Varsinkaan silloin sitä ei pitäisi olla, kun tehdään laajoja poliittisia päätöksiä asioista, joiden vaikutukset ovat yleisiä.

Viileä ja kuuma politiikka

Jos politiikkaa rakennettaisiin henkilökohtaisesta kokemuksesta, niin vaarana olisi, että henkilökohtaisesta ei tule poliittista vaan, että politiikka astuu henkilökohtaisen sfääriin. Politiikasta tulee oikeiden toimintamuotojen edustamista (ravinto, nautintoaineet, kulutus, elämäntapa, yms.), joiden henkilökohtaisena advokaattina poliitikko toimii.

Seurauksena on vaara, että politiikan keskustelu henkilökohtaistuu ja sen myötä väistämättä tulehtuu. Politiikasta tulee kuumaa – päätöksistä epärationaalisia.

Useimmiten ei ole pahaksi se, että poliittinen keskustelu pysyy viileänä. Ehkä hieman ulkokohtaisenakin, jollaisena se näyttäytyy kun politiikasta ottaa askeleen etäämmäs ja pohtii ratkaisuja yleiseltä kannalta. Viileä politiikka tuottaa rationaalisemmat ratkaisut.

Henkilökohtaisen ja poliittisen sekoittaminen on aivan käypä toimintaperiaate edelleenkin valintamyymälässä – toimiessamme avoimilla markkinoilla ostopäätöksiä tehden. Poliittisessa toimintaympäristössä en olisi niinkään varma.