MustNotRead

Olen nyt viikon ajan lukenut tuoreinta mediaamme MustReadia ja pettynyt lukemaani. Nimi ei ole enne.

Lukemisto ei ole antanut mitään uutta ajateltavaa. Ei mitään sellaista tietoa mitä en olisi saanut muualta. Ei mielipidettä, jota en olisi arvannut. Sen sijaan olen saanut helppoa journalismia ja huonoja haastetteluja.
Olen tehnyt aiemman toimittajaurani aikana arviolta tuhansia haastatteluja: Suurimmat isoja henkilökuvia, pienimmät yhden, kahden kysymyksen kommentteja. Aika paljon olen haastattelun psykologiaa ja tekniikkaa pohtinut ja jotain siitä myös kursseilla oppinut. MustRead vei takaisin 80-luvulle, jolloin eräs tuolloin jo varttunut toimittaja opasti nuorta: "purat vain kysymykset nauhalta ja kun mitta on täynnä, niin panet pisteen." 
Haastattelut, jotka ovat yhtä pötköä puhujan sitaattia, näyttävät kuin järjestölehden kesätoimittaja olisi ne nauhalta purkanut puheenjohtajan puheesta. Mitään muuttamatta, mitään kommentoimatta, mitään taustoittamatta. 

Tämä on vain vähän vähemmän ärsyttävä kuin lehden käyttämä toinen tyyli: Kysymys ja vastaus. Moni aloitteleva toimittaja on sitäkin kokeillut. Vihje: Toimii radiossa ja televisiossa paremmin kuin kirjoitettuna.

MustRead tarjoaa parhaimmillaan mielipiteitä lehden kirjoittajilta. Nämä kirjoittajat ovat yleensä osanneet mielipiteitään muutoinkin esitellä, joten näkemykset eivät ole juuri yllättäneet. Kokonaisen verkkolehden kivijalaksi niistä ei ole, eikä varsinkaan jos niistä pitää maksaa. Jatkuvien mielipiteitten vuolaalla virralla on sekin ominaisuus, että kirkas vesi samentuu helposti huonosti sulaneesta ajatusten raaka-aineesta.

Natiivimainonnastakaan en perusta. Sehän eroaa perinteisestä mainonnasta siten, että copywrittereiden nasakat sanat, ammattikuvaajien hienot kuvat ja graafisten suunnittelijoiden luomukset on korvattu voita leipänsä päälle hankkivien senttareiden teksteillä, joista on poistettu hyvän lehtijutun särmät ja moniulotteisuus. Sitä lukee mielellään kuin kunnanjohtajan tervehdystä rotareiden joululehdessä.

En ennusta enkä toivo yhtään mitään lehden tulevaisuuden suhteen. Se ei ole tärkeää.

Varmuuden vuoksi siirrän 14 vuorokauden kokeilujakson katkaisemisesta muistuttavan kalenterimerkinnän pari päivää aikaisemmaksi. Samalla muistutan itselleni, että voin palata takaisin, jos aihetta ilmenee. 

Siihen asti olen aina sarkastisen ja arvostelukykyisen ystäväni kanssa samalla linjalla: MustNotRead.

Pyhiä lehmiä potkimassa

Demokraatin päätoimittaja Mikko Salmi kysyi 6.10. kolumnissaan onko SDP:n mielestä kaikki työ yhtä arvokasta ja onko puolue vain julkisen työn puolue? Se on oiva kysymys. Samalla voi kysyä muiltakin puolueilta mikä niille on arvokasta. Politiikan pyhiä lehmiä on ajoittain hyvä potkia vähän sivummalle.

Oikeiston ja vasemmiston välinen työnjako on karrikoidusti ollut se, että kun oikeisto on halunnut keventää verotusta ja pienentää julkisia menoja, niin vasemmisto on lisännyt julkisia palveluita ja ajanut parannuksia sosiaaliturvaan. Takavuosina, tasaisen talouskasvun ja vakaan työelämän maailmassa molemmille riitti, että käteen jäävät tulot kasvoivat. Mentiin rajalla, jossa verotuksen hidasta kiristymistä ei juuri huomannut ja palveluverkosta oli varaa kehittää yhä kattavampi.

Mitä enemmän Suomen talous avautui, sitä raskaammin huomattiin verotaakan alkaneen painaa harteita. Samalla työelämän muutokset kuten digitalisaatio yhtaikaa tapahtuneen talouskasvun hiipumisen kanssa mursivat tasapainoisen kehityslinjan. Tarvittiin tiukempaa menokuria, julkisen sektorin toiminnan tehostamista ja uusia toimintatapoja. Oikeistossa välineeksi nähtiin muun muassa yksityistäminen ja ryhdyttiin miettimään mihin palvelut kannattaa kohdentaa. Veronkevennykset, valinnanvapaus ja keveämpi sääntely nähtiin myös talouskasvun moottoriksi.

Vasemmistossakin talouskasvun arvo on tunnustettu, mutta toisin kuin oikeistossa, sen moottorina pidetään julkisia investointeja tai vähän laajemmin: julkisella rahalla tehtyä elvytystä. Rakenteellisten uudistusten tuomaan dynamiikkaan on vasemmistossa ollut vaikea uskoa myös siksi, että välittömät menetykset ovat usein kohdistuneet ydinkannattajiin: julkisen sektorin virkamiehiin. Reaktio tähän on ollut se, että kaikki yksityistäminen ja julkisen työn tehostaminen on katsottu palvelujen heikentämiseksi, julkisen sektorin alasajoksi ja yönmustaksi uusliberalismiksi.

Yksisilmäisyys on ruokkinut paitsi itseään myös vastapuolen yksisilmäistä peilikuvaa. Jos vasemmisto iskee uusliberalismilla, niin kentän oikealta laidalta lyödään vastapalloon byroslavialla ja holhousvaltiolla: kyllä virkamies (sd./vas.) sinunkin elämäsi paremmin tietää.

Poliittisen kentän muut toimijat eivät juuri tuo ratkaisua asiaan - päinvastoin. Keskusta kannattaa kulloinkin ja kussakin paikassa niitä ratkaisuja, jotka maksimoivat sen kannattajien saamat hyödyt. Puolueen eduskuntaryhmä käy kierroksilla lähinnä silloin kun puhutaan metsäverotuksesta, maatalouden verotuksesta ja tukijärjestelmästä sekä elintarvikkeiden arvonlisäverosta. Paikallisesti hyväksytään yksityistäminen, mutta valtakunnallisesti niuhotetaan valinnanvapauden lisäämisestä.

Peruspopulisteilla taas on yhteiskunnan kehittämistä ohjaavan ideologian paikalla opportunistinen tyhjiö, jossa voi kannattaa veronalennuksia ja menonlisäyksiä, tai puolustaa ja vastustaa julkisia virkoja ja palveluita yhtä aikaa! Köyhän miehen hannukarpoille konnia ovat yhtälailla pienyrittäjää kiusaava veroviskaali, kuin mökin mummolta rahapulan vuoksi kotihoidon katkaisevat sosiaalitäti. Yhteyttä näiden välillä on turha etsiä.

Vihreät eivät ole juuri vähempää populistisia. Jos markkinavoimat nähdään julkisessa keskustelussa pahoiksi, niin sitten toimitaan niitä vastaan, seurauksia katsomatta. Aikanaan Shelliä ja Nestleä vastaan kampanjoineiden kansalaisaktivistien puolue on antikapitalismiromantiikan tulenkantaja.