Atlantic Magazinen heinä/elokuun numeron pääjuttuna oli erinomainen artikkeli siitä miksi ja miten amerikkalainen politiikka meni järjiltään. Osa huomioista on tuttuja ja
meilläkin paljon puhuttuja, mutta paljon on sellaista, jota itsekään en ole
tullut ajatelleeksi. Osa ilmiöistä on varsin USA-spesifejä, mutta niilläkin on
paralleelinsa Eurooppaan ja Suomeen.
Median ja
eritoten sosiaalisen median vaikutuksesta on puhuttu jo kylliksi, joten se siitä. Globalisaation, digitalisoitumisen, tuottavuuden tehostumisen ja
ties minkä aiheuttama työelämän muutos, joka on jättänyt ennen
hyvin toimeentulleet duunarimiehet vaille töitä, on niin ikään laajasti
pohdittu aihe, joten olkoon sekin.
Politiikkaa sinänsä on pohdittu ja varsinkin puolustettu vähemmän. Osin siksi, että
puolueiden ja aktiivipoliitikkojen on vaikea nostaa näitä asioita esille vaikuttamatta
elitistisiltä ajassa, jossa politiikka on laajasti hyljeksittyä. Kansan tahtoa pitää kunnioittaa, vaikka se tarkoittaisi loppumatonta itseruoskintaa.
Mutta oikeastaan poliitikkojen luokka ja politiikan ammattilaiset ovat hyvä asia. Politiikka on kykyä saada aikaan tuloksia. Siihen tarvitaan
kykyä neuvotella ja tehdä kompromisseja sekä taitoa tietää mikä menee läpi
omassa joukossa ja mikä ei. Joskus se tarkoittaa myös sitä, että tarvittaessa uskaltaa
ja pystyy perustelemaan kannattajilleen miksi yleiset edut pitää joskus asettaa
omien etujen edelle. Pitkä kokemus
politiikassa on tässä näkemyksessä yleensä vain eduksi.
Niin sanotut ”tuoreet
näkemykset” politiikan ulkopuolelta ovat hyviä silloin kun puhutaan sisällöistä
ja siitä miten asioiden pitäisi olla, mutta usein katastrofeja
silloin kun asioita pitäisi saattaa toteen.
Aivan
erityisesti poliittinen luokka tuo järjestystä kaaokseen. Se luo
ennakoitavuutta ja päätösvarmuutta. Kun puolueet ja niiden eduskuntaryhmät
täyttävät valiokuntapuheenjohtajien ja ministereiden posteja
seniliteettiperiaatteella, jossa kunnioitetaan parlamentaarista virkaikään, on
siinä samalla jo suodatettu osa poliittisten riskien aineksista pois. Se voi
olla tylsää ja harmaata, mutta paljon miellyttävämpää kuin eri kansanryhmiä
loukkaavien ääliölausuntoautomaattien touhu vastaavilla paikoilla.
Puoluerahoitus ja
politiikan avoimuus ovat kaksi muuta asiaa, joista on tapana ajatella hyvin
yksituumaisesti. Rahoitus on pahasta ja avoimuus hyvästä?! Ei ole. Politiikalla
ja poliitikolla pitää olla mahdollisuus tinkiä omasta kannastaan, sillä ilman
sitä ei neuvottelulla ole mahdollisuutta. Jos kaikki on julkista, ei tätä neuvotteluvaraa
ole. Poliitikon on suoraselkäisesti vain voitettava tai hävittävä. Tavoittaessaan
parasta, hän toimii hyvää vastaan, sillä kompromissin sijasta vaihtoehtona on
vastakkaisen mielipiteen voitto.
Ilman rahoitusta
saamme vain ehdokkaita, jotka eivät tarvitse vaalirahaa siksi, että heillä joko
on sitä itsellään tarpeeksi tai sitten he eivät oman julkisuutensa vuoksi
tarvitse sitä. Hyvät ja vakaat politiikan keskitien puurtajat, parlamenttien työmyyrät, olisivat tässä häviäjiä. Parasta on, että vaalirahoituksen
säännöt ovat sellaiset, että ne eivät tee vaalirahoituksesta liian vaikeaa,
ovat tasapuolisia ja niin läpinäkyviä, että estävät korruptoitumisen.
Vanhassa
poliittisessa kulttuurissa, jota populistit mielellään arvostelevat, on paljon
hyvää. Sellaista hyvää, jota on tapana kutsua vastuullisuudeksi. Mutta lukekaa alussa mainittu juttu ja tehkää omat johtopäätöksenne.