Politiikan ja
ulkopuolisten konsulttien suhde näyttää samalta. Ellei päämäärä ole tiedossa,
ei sitä tietoa kannattaisi ulkopuolelta ryhtyä ostamaan. Ja jos ulkopuolelta ostettu tieto on heikompaa ja kalliimpaa kuin organisaatiossa oleva, ollaan jälleen hukassa.
Asia juohtui
mieleeni, kun eilen luin eilen Hanna Kuuselan ja Matti Ylösen kirjan Konsulttidemokratia: Kuinka valtiosta tehdään
tyhmä ja tehoton.
Kirjoittajat
käsittelevät oivaltavasti ja analyyttisesti sitä kuinka julkinen valta on
ulkoistanut ajatteluaan konsulteille ja samalla tyhmentänyt itsensä.
Ulkoistaminen ei ole useinkaan ollut edes säästöä, sillä monissa tapauksissa töiden
siirtäminen konsulteille on käynyt kalliimmaksi kuin töiden teettäminen
virkamiehillä. samalla organisaatiot ovat menettäneet oman tietonsa ja joutuneet konsulttien armoille.
Loppukuvana
lukijan mieleen nousevat vanhat konsulttivitsit. Konsultti kusettaa enemmän
kuin korillinen kaljaa. Ja mitä yhteistä on konsultin kesämökillä ja hänen
urakallaan? Kustavissa molemmat!
Mutta entä
tilanteet, joissa asiantuntemusta kannattaa ostaa? Julkisella sektorilla on
koko joukko hankkeita, joiden pohjaksi tarvitaan erikoisosaamista, josta
kannattaa maksaa juuri selvityksen verran - ei enempää, muttei vähempääkään. Tällainen
konsulttityö on parhaimmillaan luotsin käyttämistä. Luodataan karikot ja
osoitetaan erilaiset väylävaihtoehdot sekä niiden hyödyt ja haitat. Tällaista hyvä ja hyödyllistä konsultin käyttöä kirjoittajat eivät mainitse.
Se mistä olisin
eniten huolissani on, jos ei suunnastakaan ole hajua. Onko
politiikka muuttunut niin, että sen on aiempaa vaikeampi muotoilla
tavoitteitaan? Ja jos, niin mistä muutos johtuu?
Jos vastaus
ensimmäiseen kysymykseen on kyllä, niin ensimmäinen ja helpoin vastaus toiseen
kysymykseen on maailman monimutkaistuminen. Se on myös kirjoittajien mukaan yleinen perustelu konsulttien käytölle. Jonkun etu myös on joskus kuvata maailma mahdollisimman monimutkaiseksi.
Toinen pohdinta
koskee politiikkaan hakeutumisen motiiveja. Yltiöpolitisoituneille
takavuosikymmenille katsova politiikan tarkkailija voisi arvioida, että
yhteisten tavoitteiden sijaan politiikasta on tullut henkilökohtainen
uravalinta, jota motivoi oma menestys. Yhteiset tavoitteet ovat silloin vain väline
omille urasuunnitelmille.
Kolmas pohdinta
koskee tavoitteenasettelun mekanismeja. Vielä takavuosina puolueilla oli
milloin vilkasta, milloin vähemmän vilkasta ohjelmatoimintaa ja
henkilövalintojen yhteydessä käytiin keskustelua politiikan suunnasta. Puheet
tahtotilasta ja tavoitehorisontista olivat tarpeettomia, kun väännettiin kättä
siitä mikä on valtion rooli suhteessa yksilön vapauteen ja valinnan
mahdollisuuksiin.
Jos puolueiden
jäsenillä ei syystä tai toisesta ole välineitä ohjelmalliseen keskusteluun, ei
sitä mahdollisuutta ole puolueiden välilläkään.
Ja neljänneksi,
onko politiikka siiloutunut ja professionalisoitunut sektorikohtaiseksi
managerialismiksi, jossa esimerkiksi koulutuspolitiikan ammattilaiset eivät
keskustele vaikkapa sosiaali- ja terveyspolitiikan ammattilaisten kanssa? Ovatko
yleispoliitikot käyneet uhanalaisiksi?
Mitä useampaan
kysymykseen vastaus on kyllä, sitä suurempi tila jää politiikan tavoitteiden ulkoistamiselle.
Konsulteista tulee kippareita, jotka sanelevat sekä sataman, että päättävät
kurssin sinne. Se kai ei ollut politiikan tarkoitus.